VALLANKUMOUS SUOMESSA 1917-1918

Skotlantilainen professori on kirjoittanut kaksiosaisen kirjan Suomen irtoamisesta Venäjästä. Kirjan nimi on Vallankumous Suomessa 1917-1918.

Pietarin levottomuudet alkoivat 1917. Keisarivalta luhistui maaliskuun alussa. Suomi oli osa Venäjää. Tapahtui vallankumous siis myös Suomessa. Venäjää alkoi hallitsemaan Väliaikainen hallitus 2.3. pääministerinä Georgi Lvov ja oikeusministerinä Aleksandr Kerenski. Suomessa heräsi toiveet itsenäistymisestä. Upton kertoo niistä yksityiskohtaisesti. Hän katsoo, että Suomessa oli pääministeri Oskari Tokoin johtama nukkehallitus, koska sosialidemokraatit oli suurin puolue ja koska hallitusta ohjattiin sen ulkopuolelta ja todellisuudessa maata johdettiin Pietarista.

Hallituksen piti selvittää vallankumouksen jälkeinen Suomen kohtalo. Sitä varten se asetti toimikunnan, jonka tehtävä oli laatia Suomelle perustuslaki. Se saatiin eduskunnalle 7. huhtikuuta ja siinä esitettiin vallansiirtoa Suomen hallitukselle siten kuitenkin, että kenraalikuvernööri jäisi hallitukseen. Väliaikaiselle hallitukselle jäisivät ulko- ja sotilaspolitiikka sekä maiden keskinäiset asiat. Uskottiin, että Väliaikainen hallitus hyväksyy sen. SDP olisi halunnut täyden autonomian omine valtiopäivineen, vain ulkopolitiikka olisi jäänyt yhteiseksi.

Venäläiset pitivät Suomen ehdotuksia loukkaavina etenkin, kun suomalaiset eivät halunneet osallistua sotaponnistuksiin. Kerenski alkoi vitkutella, asia pitää ratkaista perustuslaillisessa kansalliskokouksessa. Sitten Väliaikainen hallitus asetti suomalais-venäläisen juristisekakomitean käsittelemään asiaa. Venäläisten mukaan vuoden 1809 unioni on sitova ja se voidaan purkaa vain tarkistamalla sopimus. Suomalaisten mukaan unioni oli persoonallinen ja Väliaikainen hallitus keisarin perillisenä voi tarkistaa sopimuksen. Tämän jälkeen Kerenskin luo meni Suomesta kolme senaattoria Tokoin johdolla. Suomalaiset huomauttivat manifestin lupauksista, johon Kerenski totesi suomalaisten ehdotusten olevan vallankaappaus ja merkinnyt normaalisti sotaa, haluatteko te sotaa. Käsittely loppui sillä erää, mutta jatkui myöhemmin.

Huhtikuussa alettiin vaatia enemmän ja useammin täydellistä itsenäisyyttä, koska Puola oli saavuttanut itsenäisyyden jo 7. huhtikuuta. Puolueitten puoluekokouksissa kesään mennessä käsiteltiin asiaa.

Eduskunnassa Oskari Tokoi sanoi 20. huhtikuuta, että Venäjällä vallankumousta ei ole vielä täydellisesti loppuun suoritettu. Venäjän kansan vapautumisen täytyi merkitä muidenkin kansojen vapautumista. Suomen kansa on kehittynyt ja kypsynyt itsenäiseksi ja erosi suuressa määrin Venäjän kansasta, ettei yhteenliittyminen tullut kysymykseen, vaan molempien oli kuljettava omaa tietään. Tokoi oli varma, että Venäjän kansa tunnustaisi tämän ja sen hallitus on viipymättä osoittava ei ainoastaan sanoissa vaan myös teoissa, että lupaukset pidetään. Rohkenen luottaa siihen, että Suomen kansan itsemääräämisoikeus, Suomen kansan itsenäisyyden alku on nyt lujalla pohjalla ja meidän velvollisuutemme on sitä kehittää järkähtämättä ja johdonmukaisesti ja sillä tavalla, että Suomen kansan itsenäisyys jo läheisessä tulevaisuudessa tulee taatuksi.

Venäläiset närkästyivät avoimesta itsenäisyyden vaatimuksesta. Venäjän korkein valta maissa, jotka muodostavat Venäjän valtakunnan, Suomi niiden joukossa, kuuluu Väliaikaiselle hallitukselle. Mutta suomalaiset olivat mielissään ja aktivistit riemastuneita. Tokoin puhe lujitti Väliaikaisen hallituksen päätöstä olla tekemättä uusia myönnytyksiä, sillä tilanne Venäjällä oli äärimmäisen arkaluonteinen. Suomalaiset olivat vain yksi oikeuksiaan vaativista alamaiskansoista.

Tokoin mielestä suomalaisilla olisi kolme vaihtoehtoa: joko odottaa ja katsoa mitä tuleman pitää, tai esittää venäläisille uusia ehdotuksia tai hyväksyä Kerenskin haaste vetää revolverit esiin.

Lenin oli jo vuosia ennen vuotta 1917 ollut sitä mieltä, että alamaiskansoille pitää antaa täydellinen itsenäisyys. Lenin lähetti maaliskuun lopulla Sveitsistä kirjeen, jossa hän muistutti tästä. Tämä Leninin politiikka hyväksyttiin Leninin palattua Venäjälle. Lenin teki kirjoittamattoman sopimuksen suomalaisen sosialistivaltuuskunnan kanssa Suomen ja Venäjän työläisten välillä.

Bolsevikien puoluekokouksessa 7. toukokuuta Stalin alusti Suomi-politiikan. Lenin valisti kokousta sanomalla, että kannatamme sitä, että Suomi saa täydellisen vapauden. Mutta Marxilaisena Lenin ei antanut arvoa Suomen itsenäisyydelle sinänsä. Se oli enintään väliasema ja jos Suomen köyhälistön johtajat pitivät eroa välttämättömänä, se oli heidän oikeutensa ja velvollisuutensa. Lenin tunnusti tämän oikeuden vilpittömästi. Lenin moitti venäläisiä sosialisteja sovinisteiksi ja objektiivisiksi imperialisteiksi.

Sitten alkoivat suomalaiset taistella keskenään mahdollisesti itsenäistyvän maan vallasta.
Saksan ulkoministerin mukaan Saksan hallitus katsoi Saksan edun vaativan, että Suomi mikäli mahdollista saavuttaa täyden itsenäisyyden. Saksan keisari ei siihen sitoutunut. Jääkäripataljoona jäi ainoaksi takeeksi Saksan tuesta.

Venäjän kansalliskokous teki Suomesta päätöksen, Abramovitsin esityksestä sitä sanotaan Abramovitsin päätöslauselmaksi. Sen mukaan Suomelle myönnettiin täysi itsemääräämisoikeus mukaan luettuna poliittinen riippumattomuus. Päätös hyväksyttiin 3.7. bolsevikit äänestivät sitä vastaan. Ulkopolitiikka ja sotilaspolitiikka jäivät Venäjän päätettäviksi. Suomessa eduskunta äänesti valtalain ja Lex Tulenheimon välillä, edellisen voittaessa äänin 108-83.

Valtalaki oli SDP:n toimesta tehty Abramovitsin päätöslauselmaa vastaavaksi. Valtalakia pidettiin jopa itsenäisyysjulistuksena. Lain vastustajat pelkäsivät antaa päätösvaltaa enemmistön käsiin varsinkin tässä tapauksessa, kun sosialisteilla oli enemmistö. Niinpä porvarit turvautuivat Pietarissa ministerivaltiosihteeri Enckelliin, joka otti yhteyttä Venäjän hallitukseen, joka lähetti neuvottelijat Helsinkiin kertomaan, että päätöslauselma ei tarkoittanut Suomen yksipuolista toimenpidettä, vaan se edellytti neuvotteluja Väliaikaisen hallituksen kanssa ja tuloksen alistamista kansalliskokouksen ratkaistavaksi. O.W. Kuusinen sanoi valtuuskunnalle, että valtalaki oli yksinkertaisesti kongressin päätöslauselman ilmentymä, joten teidän pitää noudattaa sitä.

Suomen neuvottelijat eivät antaneet periksi ja sanoivat, että se pannaan täytäntöön, jolloin venäläisten neuvottelija Dan varoitti, te saatte koko Venäjän demokratian vastaanne. Sosialistit hyväksyivät valtalain lopullisesti 17.7. Eduskunnan kolmannessa käsittelyssä oli kolmea näkemystä. Konservatiivit olivat periaatteessa itsenäisyyden kannalla, mutta se oli perustuslain vastainen. Radikaalit porvarit kannattivat valtalakia tärkeänä askeleena kohti itsenäisyyttä. Sosialistit pitivät valtalakia tilaisuutena, joka pitäisi käyttää onnistuipa se tahi ei. Ensimmäinen äänestys koski kiireelliseksi julistamista, se hyväksyttiin äänin 165-27, tarvittiin 5/6 enemmistö. Lain piti saada 2/3 enemmistö, se saatiin äänin 136-55.

Mutta ilo oli lyhyt. Venäläiset olivat saaneet vihiä aktivistien toiminnasta ja saksalaisten maihinnoususta ja kansannoususta. Venäjän pääesikunta vahvisti etenkin Pietarin puolustusta ja siirsi heinäkuussa Suomeen kasakkadivisioonan. Jos väkivaltaisuuksia esiintyisi, erityisesti Helsinki olisi heti hävitettävä. Elokuussa siirrettiin lisää joukkoja Suomeen. Kerenskistä tuli 20.7. pääministeri. Venäläislehti Den kirjoitti: Suomi on päättänyt näyttää maailmalle ennennäkemättömän ihmeen, sosialismin vaatteisiin verhotun ahdasmielisen nationalismin. Suomen eduskunta päättää, Venäjän kansa ja sen hallitus saavat päätöksen tiedoksiantona. Siinä kaikki. Suomi on sanonut sanansa ja kysymys on ratkaistu. Eduskunta äänesti nyt siitä, alistetaanko valtalaki Väliaikaisen hallituksen vahvistettavaksi, äänin 86-104 eduskunta päätti olla lähettämättä vahvistettavaksi.

Eduskunta päätti sosialistien esityksestä lähettää adressin Väliaikaiselle hallitukselle. Siinä ei mainittu itsenäisyydestä enää mitään, mutta että eduskunta rohkenee toivoa, että Venäjän puolesta tunnustetaan Suomelle ja Suomen eduskunnalle ne oikeudet, jotka laissa Suomen korkeimman valtiovallan käyttämisestä ovat säädetyt.

Konservatiivit alkoivat vaatia Väliaikaiselta hallitukselta eduskunnan hajoittamista. Kerenski lähetti vielä Stahovitsin Helsinkiin neuvottelemaan. Venäläiset samaan aikaan tekivät ratsioita Helsingin bolsevikkien keskuudessa, mutta eivät tavoittaneet Leniniä. Muita vallankumouksellisia pidätettiin ja asetettiin syytteeseen valtiopetoksesta ja Volna-niminen lehti lakkautettiin. Kenraalikuvernööri Stahovits ja eduskunnan puhemies Kullervo Manner sekä  hallituksen varapääministeri Oskari Tokoi neuvottelivat tuloksetta. Väliaikainen hallitus hajoitti eduskunnan ja uudet vaalit määrättiin pidettäväksi 1.-2.10. Uuden eduskunnan oli kokoonnuttava 1.11.1917. Senaatti kokoontui 1-2.8. käsittelemään hajotusasetusta Stahovitsin johtaessa puhetta. Puheenjohtajan ääni ratkaisi 7-6 ja uudet vaalit päätettiin pitää. Eduskunnan puhemies Manner ei maininnut eduskunnalle hajoitusasetusta, vaan ilmoitti, että seuraavan istunnon ajasta ilmoitetaan hyvissä ajoin. Työmies-lehti toteaa 5.8., että Eduskunnalla on oikeus jatkaa työtään, mutta kun uhataan asevoimalla, niin tilanne on selvä.

Elokuuhun 1917 saakka Suomen olot olivat kuta kuinkin normaalit vallankumouksesta huolimatta. Nyt tilanne oli toinen. Maa jäi ilman laillista hallitusta ja eduskuntaa. Sosialistit jättivät senaatin, kuusi porvaria jatkoi Suomen väliaikaisena hallituksena. Tokoin tilalle hallituksen varapääministeriksi tuli Setälä. Porvarisenaatti otti ensimmäiseksi tehtäväkseen järjestysvallan järjestämisen. Miliisiä pidettiin heikkona. Venäläiset eivät hyväksyneet senaatin suunnitelmia, joten turvauduttiin salaiseen järjestelyyn, suojeluskuntiin. Helsingin suojeluskunnasta meni osa aktivisteihin ja siitä tuli puolisotilaallinen. Järjestö laajeni koko maahan ja sitä alettiin varustaa asein. Ensimmäinen aselaiva Equity tuli Saksasta Suomeen lokakuun lopulla. Lokakuussa itsenäisyyliike entisestään aktivoitui ja asetti Hjeltin ja Thesleffin yhdysmiehiksi saksalaisten kanssa. Punakaartiakin alettiin herätellä henkiin 10 vuoden hiljaisuuden jälkeen, SDP:n johto oli sitä vastaan. Kahden toisilleen vihamielisen puolisotilaallisen järjestön ilmestyminen oli merkittävä tapahtuma, mutta harvat käsittivät mihin se johtaisi.

Eläminen maassa kävi yhä vaikeammaksi ruokapulasta johtuen. Vaalien 1.-2.10. jälkeen levottomuudet kasvoivat. Vaalitulosta jouduttiin odottamaan viikko. Sosialistien häviö saattaisi merkitä kansannousua ja bolsevikkien vallan kasvua. Lenin piileskeli Helsingissä ja kävi keskusteluja Mannerin ja Kuusisen kanssa. Lenin varoitti Manneria kansalliskiihkon vaarasta. Kuusisen kanssa Lenin ei tarvinnut tulkkia, hän varoitti Kuusista sallimasta Väliaikaisen hallituksen tai neuvostokongressin toimeenpanevan komitean houkutella kompromisseihin. Jos SDP pysyy lujana, bolsevikit valtaan päästyään tekisivät vaikeuksitta Suomen itsenäisyyden tunnustamisen. ”Tulee olemaan helppo sopia sen jälkeen, kun valta siirtyy työväenluokan käsiin.”

Kerenski menetti Itämeren laivastoon yhteyden 8.10. laivaston edustajakokouksen hyväksyessä bolsevistisen poliittisen ohjelman. Kerenski menetti myös armeijan. Suomessa Väliaikaisen hallituksen valta päättyi. Venäjällä valta siirtyi bolsevikeille. Lenin ilmoitti 10.10., että hän on valmis avoimeen yhteenottoon Väliaikaisen hallituksen kanssa joukkojen siirroista. Hän halusi pitää joukot Suomessa.

Suomen bolsevikit pitivät puoluekokouksen Helsingissä 11.-13.10. Siellä väitettiin Suomessa olevan yli 9.000 puolueen jäsentä. Puolue hyväksyi luokkataistelun, jopa kansalaisota sattaisi olla väistämätön ja puolueen tehtävä oli valmistautua siihen. Kerenskin ja aluekomitean välillä tapahtui välirikko lokakuun puolivälissä. Aluekomitea ei luottanut enää Väliaikaiseen hallitukseen ja aluekomitealla oli täydellinen määräysvalta Suomessa.

Eduskuntavaalien ennakkotulos saatiin 11.10. SDP sai 45,6 % ja paikkoja se sai 92, aiemman 103 sijaan. Kaikkiaan 143 edustajaa oli sitoutunut vaatimaan heti täydellistä autonomiaa ja sen jälkeen itsenäisyyttä. SDP:n ja SAJ:n johto piti kokouksen 18.10., jossa todettiin, että ellei senaatti hoida elintarvikekysymystä, työläisiä ei pidättelisi mikään.

1.11. SDP:n puolueneuvosto ja eduskuntaryhmä julkaisi 'Me vaadimme'-ohjelman. Tämä on yksi vallankumouksen avainasiakirjoja. Siinä sanotaan, että eduskunta hajoitettiin porvariston ja Venäjän taantumuksellisten toimesta. Kansan pitää saada valita perustuslakia säätävä kansalliskokous, jonka tehtävä on järjestää vallankumousajan peruskysymykset. Valtalaki on saatava sovittua Venäjän kanssa. Myös vaadittiin venäläistä sotaväkeä pidettäväksi Suomessa maailmansodan loppuun asti. Porvaristolle annettiin näin viimeinen mahdollisuus välttää vallankumous suostumalla vaatimuksiin.

Marraskuun alkupäivinä Väliaikainenen hallitus ilmoitti porvaripuolueille, että se ei tule hyväksymään valtalakia, mutta pyysi näiltä ehdotusta manifestiksi. 6.11. nämä laativat seuraavan tekstin: Väliaikainen hallitus on päättänyt luopua Suomen hallitusvallasta, lukuunottamatta ulkoasioita. Suomi ei saa muuttaa venäläisiä koskevaa lainsäädäntöä ilman Venäjän lupaa. Eduskunta hyväksyi, sosialistit eivät sitä hyväksyneet, pitivät sitä kaappaushankkeena. Päätöstä lähdettiin viemään yöjunalla Pietariin, mutta seuraavana päivänä Väliaikaista hallitusta ei enää ollut. Oli tapahtunut lokakuun vallankumous.

Setälä ei voinut jättää eduskunnan päätöstä kenellekään Pietarissa ja palasi heti takaisin Helsinkiin. Eduskunta kokoontui 8.11. valitsemaan valtionhoitajakunnan ja julistamaan sen valtaoikeuksien hoitajaksi. Samana päivänä kokoontuivat SDP:n ja SAJ:n toimielimet, jotka laativat lausuman: vallankumouksen kellot soivat, olkoon työväki valveilla. Eduskunnassa sosialistit vaativat Me vaadimme-ohjelman hyväksymistä. Jos eduskunta ei hyväksyisi vaatimusta, sosialistit kävelisivät ulos. Asetettiin työväen vallankumouksellinen keskusneuvosto. Kuusisen suunnitelma hyväksyttiin 41-16. Runsas kolmannnes ei äänestänyt tai oli poissa.

Eduskunnan saman päivän iltaistunnossa puhemies ehdotti kolmijäsenisen valtionhoitajakunnan valitsemista. Sosialistien puolesta edustaja Mäki oli jyrkästi sitä vastaan ja ehdotti, että eduskunta hyväksyisi Me vaadimme-ohjelman. Tokoin mielestä se oli ainoa keino välttää väkivalta. Alkio esitti valtalain hyväksymistä, mutta se ei riittänyt sosialisteille. Me vaadimme-ohjelma piti hyväksyä sellaisenaan. Istuntoa jatkettiin seuraavana päivänä. Monet sosialistit arvostelivat Alkion ehdotuksen hylkäämistä. Edustaja Huttunen sanoi sitä yhdeksi suurimmista virheistä, minkä SDP oli tehnyt. Mutta muutamien sosialistien asenne perustui uskomukseen, että historia vaati vallan siirtyvän työväelle tai muuten tämä ottaisi sen.

Lenin lähetti viestin, jossa hän pyysi kaikki liikenevät venäläisvoimat Pietariin varmistamaan vallankumousta. Näin suomalaisten sosialistien tueksi ei jäisi miehiä eikä aseita. Eduskunta kokoontui, puhemies asetti kolmesta ehdotuksesta ensin vastakkain SDP:n ja maalaisliiton aloitteet, SDP voitti äänin 135-58. Sitten voittaja vastaan valtionhoitajistoesityksen välillä. Me vaadimme-ohjelma hävisi 90-106. Istuntoa päätettiin jatkaa seuraavana päivänä.

Eduskunnan istunnossa Tokoi esitti SDP:n ehdotuksen ja ilmoitti töykeään sävyyn, että eduskunnan tuli jättää paikkansa. Kallio esitti uuden välitysesityksen, valtiohoitajiksi valittaisiin konservatiivi, maalaisliittolainen ja sosialisti. Manner hylkäsi sen. Istunto keskeytettiin neuvotteluja varten. Sitten puhemies Lundsonilla menivät hermot ja hänen toimintansa alistettiin tutkintaan äänin 109-81. Hän esti uuden välitysesityksen käsittelyn.

Sosialistit lähettivät Sirolan ja Huttusen Leninin juttusille. Alkio väitti, että maalaisliitto on lähempänä sosialisteja kuin herroja ja poistui istunnosta, joten asia jäi edelleen pöydälle. Lenin antoi sosialisteille vastauksen kirjallisesti: Luotamme Suomen vallankumouksellisten sosialidemokraattien veljelliseen apuun. Kukaan suomalaisista ei uskonut Leninin tarkoittavan sitä, hänellä oli täydellinen väärinkäsitys. Lenin vaati suomalaisia seuraamaan bolsevikkien esimerkkiä ja ottamaan vallan, he antavat tukea. Sosialistit antoivat porvareille vielä yhden mahdollisuuden, muuten he julistaisivat suurlakon. Puhemies esti taas asian käsittelyn, jolloin SAJ julisti suurlakon alkaneeksi 14.11. otsikoin Työväki taisteluun leivän ja oikeuden puolesta. Yleensä venäläiset eivät osallistuneet mitenkään lakon toimintaan, poikkeuksina Turku ja Tornio, missä sotamiehet yhtyivät punakaartilaisiin. Maa oli 48 tuntia lakon alla, paitsi Vaasassa, Kuopiossa ja Hämeenlinnassa. Maalaisliitto tarjosi SDP:lle yhteistoimintaa valtalain pohjalta, mutta vallankumousneuvosto hylkäsi sen.
 
SDP päätti esittää oman ehdotuksen valtalain tunnustamisesta ja tämän tultua hylätyksi SDP kannattaisi maalaisliiton esityksiä siirtää korkein valta eduskunnalle äänin 54-13. Puhemies ei taaskaan ottanut SDP:n ehdotusta käsittelyyn. Näin äänestys tehtiin maalaisliiton ja puhemiesneuvoston esityksistä, maalaisliiton esitys voitti 127-68, sosialistit olivat kannattaneet sitä. Huonosta valmistelusta johtuen Tokoi unohti valtalain esityslistaltansa ja siitä seurasi naurua. Sitä tuputettiin muiden toimesta jälkikäteen pelotteena suurlakon jatkuminen. Alkio myönsi pelkäävänsä kansalaissotaa, pitäisi kuitenkin riittää kunnallislain ja 8 tunnin lain vahvistaminen, muut lait vaativat pidemmän valmistelun. Alkio voitti Tokoin 105-89.

Vallankumousneuvosto käsitteli lakkoasiaa. Ammattiyhdistysten ja punakaartin edustajat: valta omiin käsiin. Äänestyksessä vallan kaappaaminen voitti 14-11. Vähemmistössä olivat eduskuntaryhmän jäsenet. Vallankumousneuvoston jäsenmäärä supistettiin 27:stä 16:een, näistä 6 puoleesta, 3 eduskuntaryhmästä, 6 ammattiyhyhdistyksistä ja yksi punakaartista. Suomen vallankumous lopahti 16.11. klo 7., he eivät pysty siihen, sanoi Wiik.

Työväenliike peräytyi vallankaappauksesta. Se on kumoukselliselle liikkeelle kohtalokasta. Sosialistijohtajat olivat vuosikausia jatkuneista vallankumouspuheista huolimatta osoittaneet, että heillä ei ollut aikomustakaan olla johtamassa sitä. Tästä he joutuivat maksamaan omilleen. Tiedonantolehdessä julistettiin 16.11. voitto työväelle!

Suurlakon pakotusta oli jatkettava ja tehostettava. Mutta se oli petosta ja hämäystä. Työläiset eivät pysty ottamaan valtaa. Punakaarti alkoi toimia omin päin. Se miehitti rautatieaseman, lääninhallituksen, mm Senaatin. Senaattorit ajettiin pistoolilla uhaten pois. Punakaarti siirtyi vielä laittomampiin toimiin, alkoi pidättämään ja murhaamaan ihmisiä ja otti omaan käyttöönsä Säätytalon. Kuusinen oli harvoja sosialisteja, joka vaati lakkoa heti lopetettavaksi. Vallankumousneuvosto oli yksimielinen lakon lopettamisesta, mutta ei enää lopettamistavasta, äänet menivät tasan 8-8.

Tokoi laitettiin tiedustelemaan työväenjärjestöjen eduskunnalta lakon lopettamisen ehtoja. Onko työväenluokka valmis ottamaan vallan, hän kysyi. Ja vastaus tuli, me otamme vallan ja pidämme sen. Työväen oma eduskunta koostui kovimmasta aineksesta. Vaadittiin todellista vallankumousta, lujaa iskua porvaristolle, sensuuria, teollisuuden siirtämistä yhteiseksi omaisuudeksi, maat yhteiskunnalle. Työväen eduskunta päätti yksimieleisesti, että lakon lopettamiseksi oli muodostettava työväen hallitus. SDP:n eduskuntaryhmä kokoontui keskiyöllä. Manner kertoi työväen eduskunnan päätöksestä. Ryhmä päätti 21-21 puheenjohtajan äänen ratkaistessa, että Tokoi johtaa sosialistista senaattia. Tokoi lähti neuvottelemaan. Lakon lopettamisesta ilmoitettiin 18.11. Tiedonantolehdessä: Vallankumousneuvosto lakkauttaa toiminnan ja siirtää valtuudet SDP:n puoluetoimikunnalle. Neuvoston jäsenet katsoivat ansiokseen väkivallan vähentämisen. Lupaus punaisesta hallituksesta, toive, sai ay-ihmiset lakon lopettamisen kannalle. Lakkolaisten kokoukset vaativat edelleen lakon jatkamista siihen asti, kun maassa on sosialistisenaatti. Illalla se lieveni vaatimukseen, että kokoomushallituskin käy, jos on sosialistienemmistö.

Porvaristo torjui kaikki vaatimukset. SDP perusti väliaikaisen työväenhallituksen hoitamaan maan asioita siihen asti, kun eduskunta kokoontuisi. Eduskuntaryhmä päätti äänin 46-16, että Tokoin oli muodostettava hallitus. Lakko päätettiin 20.11. taas lopettaa, äänin 13-3 seuraavasta päivästä 20.11. alkaen. Punakaarti halusi jatkaa vallankumoustaistelua. Porvaristo päätti, että eduskuntaa ei kutsuta koolle ennen kuin lakko ja väkivalta loppuvat ja vangit vapautetaan. Lakon päätyttyä lehdet kertoivat, että lakon aikana oli murhattu 14 henkilöä. Satakunnassa suojeluskuntalaiset ja punakaarti ottivat rajusti yhteen. Helsingin sanomat otsikoi 20.11.: SDP:n hirmuvaltainen suurlakko, kansalaisia murhattu ja silvottu. Alkio kirjoitti Ilkassa 22.11. Emme ole epätietoisia, kutka ovat lahtareita... puolue ei koskaan saa käsiään puhtaaksi verestä, johon ne ovat tahritut.

SDP kutsui koolle puoluekokouksen 25.11. ratkaisemaan syntynyt pattitilanne. Eduskunta oli kokoontunut 24.11. ja Svinhufvud esitteli eduskunnalle kaksi ehdokaslistaa ja kaksi ohjelmaa. Molemmissa tärkein kohta oli itsenäisyys. Kairamo syytti sosialisteja itsenäisyyden kavaltamisesta bolsevikeille. Salin vastasi sosialistien puolesta syyttäen porvaristoa saksalaisavun hakemisesta. Sosialistit saivan yhden äänen enemmistöllä eduskunnan jatkamaan kokousta SDP:n puoluekokouksen takia.

SDP:n puoluekokouksessa Kuusinen esitti puoluetoimikunnan puolesta hahmotelmansa. Oli otettava valta heti tilapäisenä hätäkeinona tai palattava perustuslainmukaiseen politiikkaan. Parlamentarismin kannattajat voittivat 59-43. Eduskuntaryhmää evästettiin, sen piti äänestää Tokoin listaa, mutta vain eleenä. Punakaartista puoluekokous päätti, että sen on noudatettava puoluetoimikunnan määräyksiä.

Bolsevikkihallituksen edustaja, vähemmistökansallisuuksien komissaari Josif Stalin puhui puoluekokouksessa 27.11. Hänen mielestään puolueen johtajien piti ottaa valta käsiinsä. Hän sanoi myös, että emme olisi demokraatteja ellemme tunnustaisi Venäjän kansoille itsemääräämisoikeutta. Itsenäisyys heti ilman ehtoja, sai väen innostuksen valtaan. ”Jos te tulette tarvitsemaan meidän apuamme, niin me tulemme antamaan sitä veljellisesti ojentaen teille kätemme. Tästä te voitte olla varmoja.”

Puoluekokouksen alussa oli äänin 59-43 päätetty edetä parlamentarismin keinoin, mutta nyt uusi ja muutettu kannanotto voitti tuon 56-11, mikä antoi Kuusinen, Manner ja Tokoi-kolmikolle valtuudet tilapäisen vallanottoon kumouskriisin aikana. Radikaalit Kuusinen, Manner ja Sirola olivat älyllisesti ylivoimaisia neuvotteluissa ja väittelyissä, siksi tämän ryhmän mielipiteillä oli painoarvoa, eikä heitä haluttu laskea pois puolueesta. Viimeinen äänestys veti koko puoluekokoukseslta pohjan pois. Sama ristiriita tulisi jatkumaan kuin ennenkin. Suurlakkokin oli epäonnistunut.

Kuusisen mukaan Suomessa oli vallankumouksellinen tilanne suurlakon aikana ja oli tilaisuus laajentaa ja syventää itse vallankumousta. Professori Upton toteaa, että oli kohtalon ivaa, että Kuusinen enemmän kuin kukaan muu oli 16.11. pikkutunneilla vaikuttanut siihen, ettei Suomessa tapahtunut työväen vallankumousta.

Eduskunta asetti Svinhufvudin porvarillisen enemmistöhallituksen 26.11. Siihen mennessä punakaarti oli murhannut jo 27 henkilöä ja viisi suojeluskuntalaista ja kaksi punakaartilaista oli saanut surmansa aseellisissa selkkauksissa. Tokoi esitti oman senaattorilistansa ja vakuutti sosialistien kannattavan täydellistä itsenäisyyttä ja haluavan venäläisten joukkojen poistuvan maasta. Äänin 100-80 eduskunta hyväksyi Svinhufvudin ehdotuksen.

Itsenäisyysjulistusta varten asetettiin valiokunta heti senaatin ensimmäisenä työpäivänä 27.11. Svinhufvud otti varovaisen tunnustelevan linjan. Hän kutsui Mannerin luokseen 30.11. kertoakseen hallituksen aikeista. Mannerin mielestä pitäisi menetellä niin, että tunnustetaan Venäjän bolsevikkihallitus ja neuvottellaan sitten sen kanssa. Svinhufvud kieltäytyi. Mannerin launsunto ennakoi ikävyyksiä eduskunnassa.

Pääministeri toi 4.12. eduskuntaan 16 lakiesitystä. Niistä ensimmäinen oli ehdotus uudeksi hallitusmuodoksi. Hän esitti: 15.11. suoritetulla äänestyksellä sekä asettamalla hänen johtamansa hallitus, eduskunta ja sen kautta Suomen kansa on ottanut kohtalonsa omiin käsiinsä. Uusi hallitusmuoto on rakennettu sille perusteelle, että Suomi on oleva riippumaton tasavalta. Svinhufvud nojasi ikään kuin vuoden 1772 valtiosääntö olisi yhä voimassa ja eduskunnalla rajattu rooli. Jotkut sosialistit katsoivat, että kysymyksessä oli vallankaappaus.

Itsenäisyysjulistus oli luettava julki kirkoissa ja laitettava virallisille ilmoitustauluille. 5.12. Wrede, Ingman ja Stålberg kävivät sanomassa Svinhufvudille, että itsenäisyydestä olisi päätettävä eduskunnassa. Porvariston päätösesitys oli: Sen johdosta, että hallitus on tehnyt eduskunnalle esityksen uudeksi hallitusmuodoksi, joka on rakennettu sille pohjalle, että Suomi on riippumaton tasavalta, eduskunta korkeimman valtiovallan haltijana päättää puolestaan hyväksyä tämän periaatteen ja hyväksyä myös, että hallitus saattaakseen Suomen valtiollisen itsenäisyyden tunnustetuksi, ryhtyy niihin toimenpiteisiin, jotka hallitus on sitä varten tarpeelliseksi ilmoittanut.

Sosialistit päättivät vastustaa esitystä ja vaatia mainittavaksi, että oli tarpeen neuvotella Venäjän kanssa. Porvariston esitys voitti sosialistien vastaehdotuksen äänin 100-88.


Näin mentiin kohti sisällissotaa Anthony Uptonin mukaan.

Tammikuun alkupäivinä 1918 porvarihallitus halusi perustaa kansallisen sotaväen, johon tuli kuulua noin 60.000 miestä. Vaikka Suomi oli julistettu itsenäiseksi joulukuussa, maassa oli venäläiset sotavoimat. Punakaarti oli jo aloittanut aseiden hankinnan. Sosialistit eivät suostuneet edes harkitsemaan kansallisen armeijan perustamista. Maassa oli miliisilaitos, jota pidettiin heikkona ja hallitus halusi perustaa sen määräysvallassa olevan itsenäisen joukon, joka pystyisi puuttumaan asioihin kaikkialla, missä paikallinen järjestysvalta osoittautuisi voimattomaksi. Sosialistijohtajat halusivat neuvotella, mutta asiaa ei viety valiokuntaan ja eduskunta hyväksyi hallituksen esityksen heti 12.1.1918. Gylling ja Kuusinen syyttivät hallitusta vallankaappauspolitiikasta. Sosialistit taas luottivat ehkä liikaakin venäläisten joukkojen apuun, jos ajaudutaan sisällissotaan. Äänestyspäätöksen jälkeen SDP:n eduskuntaryhmä antoi lausunnon: Suomen porvarillinen hallitus ja eduskuntaryhmät ovat luoneet luokkasotajoukon, joka on tähdätty Suomen työväkeä vastaan. SDP:ssä vaadittiin puhdistamaan äkkijyrkät ainekset puolueesta. Seurasi neuvottelu äkkijyrkkien edustajien kanssa. Äkkijyrkkien Taimi: Täytyy seurata Venäjän menettelytapaa tehdä yhteiskunnallinen vallankumous. Entisen eduskunnan sosialistipuhemies Manner puoluetoimikunnalle antamassa raportissa toteaa olevan 'toiveita' punakaartin luopumisesta itsenäisestä toiminnasta. Äkkijyrkät pääsivät 15.1. voitolle puolueessa ja maltilliset alkoivat luovuttaa. Lenin lupasi 10.000 kivääriä ja muutaman konekiväärin. Niitä toimitettiin vielä enemmän: 15.000 kivääriä, konekiväärejä ja tykistöä lähti Pietarista 26.1. ja mukana käskyllä "Toiminnan hetki on käsissä. Vallankumouksellinen työväestö valmistautuu ja ratkaisun meidän hyväksemme täytyy tapahtua. Työväen järjestyskaartille on tulossa aseita." Leninin omin päin Rahjalle lupaamat aseet saattoivat olla viimeinen ja ratkaiseva askel, punaiset uskalsivat aloittaa vallankumoukseen pyrkimisen. Vallankumous harvoin toteutuu ilman veren vuodatusta.

VAPAUDEN HUUMAA 1917

Vapaus on ollut suomalaisilla pitkään tavoitteena. Alkoiko suomalaisten historia 1240, kun piispa Tuomas ylitti Nevajoen. Ruotsiin kuuluimme ja sitten Venäjään. Oli passiivista vastarintaa, aktiivista vastarintaa ja valmistautumista vapaustaisteluun, josta osoituksena sotilaskoulutus Saksassa. Aktiivisia olivat erityisesti ylioppilaat. Oli myös niitä, jotka pitivät liikehtimistä vaarallisena kapinointina. 
Saksaan lähteviä riitti. Ruotsi oli maailmansodan ulkopuolella eikä ollut käytettävissä. Ruotsi "salli" kuitenkin läpikulun. Kulkureittejä Saksaan oli useita, useimmat kuitenkin kulkivat Tornion kautta. 

1917 maaliskuussa Suomen valtasi "vapauden huuma". Venäjällä työväki otti vallan. Saako työväki vallan nyt myös Suomessa, joka kuului Venäjään. Syntyi kaksi erilaista kansanliikettä. Toinen ajoi samanlaista vallankumousta Suomeen kuin Venäjällä, toinen ajoi täyttä itsenäisyyttä.

Poliisilaitos lopetti järjestyksenpidon. Tilalle tuli kansanmiliisi. Venäläinen sotaväki saattoi olla myös miliisin perustamisen takana. Myöhemmin senaatti perusti poliisitoimen uudelleen ja lakkautti miliisin, mutta miliisit jäivät ainakin sisällissotaan asti.

Tapahtumat alkoivat itsenäisyysjulistuksesta kuudes joulukuuta 1917. Suomessa oli julistuksen aikaan venäläisiä joukkoja vielä noin 40.000, niistä suojeluskuntalaiset internoivat osan ja lähettivät Venäjälle ja osan kotiuttivat venäläiset itse. Vielä elokuussa 1917 maassa oli ollut noin 100.000 venäläistä sotilasta. 

Suojeluskunnat perustettiin kesällä 1917, niihin liittyi varsinkin maaseudun tilallisia ja taajamien porvareita. Suojeluskuntien tehtäväksi tuli viranomaisten pyynnöstä avustaa järjestyksen ylläpitämisessä. 

Sisällissodan alkaessa tammikuussa 1918 venäläisiä sotilaita lienee ollut enää noin 10.000. Venäjän vallankumouksen takia venäläissotilaat olivat haluttomia sotimaan Suomessa ja antautuivat helponlaisesti.

1918 alussa maassa ei ollut omaa armeijaa. Punaiset ottivat ensin vallan. Punaisiin kuului taajamien työväkeä ja maaseudun tilattomia. Punaiset aloittivat teloitukset. Punaiset teloittivat eniten Kymenlaaksossa, noin 120 vaikutusvaltaista henkilöä. 

Punaiset saivat venäläisiltä aseita, valkoisetkin ostivat aseita venäläisiltä. Punaiset alkoivat miliisien ja kaartiensa avulla hallita suurkaupunkeja, kuten Helsinkiä, Tamperetta, Turkua, Oulua ja Viipuria. 

Tammikuun 12. päivänä porvarienemmistöinen eduskunta valtuutti Svinhufvudin äänin 97-85 ryhtymään toimenpiteisiin laillisen järjestyksen ylläpitämiseen maassa.

Tammikuun 16. päivänä Mannerheim valtuutettiin ylimpänä päällikkönä johtamaan työtä järjestyksen palauttamiseksi.

Tammikuun 20. päivänä taistelut alkoivat Viipurissa.

Tammikuun 23. päivänä Sdp:n toimeenpaneva komitea perustettiin. Valta puolueessa siirtyi kumouksellisille. 

Tammikuun 26. päivänä Senaatin julistus Suomen kansalle. Osa senaattia siirtyi Vaasaan. Senaatti nimitti Mannerheimin ylipäälliköksi Pohjois-Suomeen. 

YLE ELÄVÄ ARKISTO:
http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/muistoja_sisallissodasta_1918_27811.html#media=27819


SISÄLLISOTA 1918:


Tammikuun 27. päivänä punakaarti otti vallan haltuunsa Helsingissä. Valkoiset alkoivat vangita työväenliikkeen jäseniä ja muita kansalaisia hallussaan olevilla alueilla. 

Tammikuun 28. päivänä Helsingissä muodostettiin punaisten hallitus, kansanvaltuuskunta, puheenjohtajana Kullervo Manner. 

Helmikuun 1. päivänä kansanvaltuuskunta julkaisi väliaikaista oikeuslaitosta koskevan lain. Jokaiseen kuntaan vallankumousoikeus. Syytetyllä oli oikeus avustajaan. Kuolemanrangaistus kielletty, tuomiot useimmiten sakkoja.

Helmikuun 3. päivänä punaiset antautuivat suojeluskuntalaisille parin päivän taistelun jälkeen Oulussa.

Helmikuun 6. päivänä punaiset antautuivat päivän taistelun jälkeen Torniossa.

Helmikuun 21. päivänä punaiset antautuivat parin viikon taistelujen jälkeen Kuopiossa ja Varkaudessa.

Helmikuun 25. päivänä Mannerheim antoi ohjeet vangitsemisesta ja kuolemanrangaistuksesta.

Maaliskuun 3. päivänä Brest-Litovskin rauhassa Venäjä menetti Suomen Saksan ansiosta. Saksa oli vallannut Baltian maita ja uhkasi jo Pietaria. Saksan keisari suostui suomalaisten avunpyyntöön. Saksa tuli varmistamaan, että Venäjä ei enää pääse hallitsemaan Suomea.

Maaliskuun 21. päivänä Mannerheim määräsi tuhannet vangit sotilaiden haltuun.

Huhtikuun 3. päivänä saksalaisten maihinnousu Hankoon ja Loviisaan.

Huhtikuun 6. päivänä punaiset antautuivat Tampereella noin kolme viikkoa kestäneen sodan jälkeen.

Huhtikuun 13. päivänä Helsingin valtaus päättyi kestettyään 3 päivää.

Huhtikuun 25. päivänä punaisten johtoa pakeni Venäjälle.

Toukokuun 5. päivänä viimeiset punaiset antautuivat saksalaisille Pyhtäällä.

YLE ELÄVÄ ARKISTO:
http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/muistoja_sisallissodasta_1918_27811.html#media=27820

LAPPEENRANTA - lähinnä Viipuria ja Venäjää - Pekka Toivanen

Lenin lupasi Eino Rahjalle 5 000 kivääriä ja 30 konekivääriä toimitettavaksi Pietarin radan varren suomalaisille punakaarteille. 
Otto Wille Kuusinen 15.1.1918 Työmies-lehdessä: "Köyhälistön voimat kokoon!"  
Viipurista oli lähetetty Mikkeliin tarkoitettu ase- ja ampumatarvikelasti, jonka Luumäen suojeluskuntalaiset tyhjensivät. He saivat haltuunsa 70 kivääriä ja 10 000 patruunaa. Viki Ripatin johtama Lappeenrannan työväenkaarti, noin 200-250 miestä, teki junalla Taavettiin rangaistusretken. Jääkäri "Kitunen" ja yksi suojeluskuntalainen haavoittui. Jääkäri Lauri Pelkonen oli ensimmäinen kansalaissodassa kaatunut jääkäri. Kansan Ääni: "Kansalaissota on alkanut! Porvaristo alkanut kansalaissodan hyökkäämällä Viipuriin monituhatmiehisellä armeijalla."

Työväenkaarti teki tarkastuksia, saatiin asiapapereita ja niiden mukana varsin tarkat tiedot suojeluskuntain johtomiehistä, organisaatiosta ja aseistuksesta kaupungissa ja ympäristökunnissa. Tiedot julkistettiin Kansan Äänessä tarkoituksellisesti 24.1.1918. Kaartilaiset ottivat haltuunsa rautatieasemat asejunien suojaamiseksi.

Suojeluskuntalaiset saivat 26.1.1918 käskyn Kuusimäkeen. Sieltä 36 miehen kantajoukko siirtyi hiihtäen edelleen Taavetin kautta Savitaipaleen suuntaan. 

Työväen järjestyskaarti valvoi kaupunkia. Etelä-Saimaa ja Etelä-Savo julkaisivat 29.1.1918 viimeiset numeronsa tasan kolmeen kuukauteen. Etelä-Saimaa saattoi ilmoittaa viimeisessä numerossaan kenraali Mannerheimin ja Suomen Uutistoimiston ilmoituksen: "Suomen vapaussota alkanut".

Sota alkoi päämajan ja itsenäisyysmiesten näkökulmasta vapaussotana, venäläisten joukkojen aseistariisumisena. Lappeenrannasta venäläisjoukot olivat tuolloin jo poistuneet, jolloin sodan luonnekin oli kansalaissotaa.

29.1. Lappeenrannan Työväen Vallankumouksellinen Kunnallisneuvosto ja Työväen järjestyskaarti julkaisivat ilmoituksen, järjestyskaarti valvoo kaupungissa ja sen ympäristössä järjestystä. Samalla lisättiin, että mikäli tavataan aseellisia joukkoja, so. suojeluskuntalaisia, "tullaan ne asevoimin hajottamaan ja vangitsemaan". Ilmoitus merkitsi työväenkaartin sodanjulistusta ja luokkasotaa.

Punakaarti aloitti poliittisten vastustajien vangitsemisen. Kaupunginvaltuutettu ja Lounais-Saimaan suojeluskuntapiirin johtoon kuulunut teknikko G. I. Lindström, myös suojeluskunnan jäsenistöön kuulunut kaupungininsinööri Dahlbäck ja yhteiskoulun rehtori Simo Kokko olivat ensimmäisiä vangittuja. Kunnallisten hallintoelinten haltuunotto tapahtui seuraavaan päivään, 30.1.1918, mennessä. Tuolloin Työväen Vallankumouksellinen Kunnallisneuvosto korvasi kaupunginvaltuuston omilla miehillään, mutta säilytti vanhan kaupunginvaltuuston nimen. Jäsenmäärä laskettiin tosin vuoden alun 18:sta 11:een. Hallinto haluttiin keskittää muutamiin luotettaviin käsiin. Lappeella haltuunotto tapahtui jokseenkin samanaikaisesti, mutta muissa ympäristökunnissa helmi- ja maaliskuun aikana. 

8.2.1918 Punaiset lähtivät hiihtämään Joutsenon suuntaan torvisoittokunnan tahdittaman jalkaväen seuratessa jäljempänä. Tuhat miestä miehitti Joutsenon ilman vastarintaa. Valkoiset lähettivät Imatralta 130 miehen vahvuisen osaston. Lääkärinmäellä se kohtasi Enson kaartilaiskomppanian. Tulitikun valossa ensolaiset näkivät tulijat valkoisiksi, jolloin puhkesi kiivas laukaustenvaihto.   

Ripatti aikoi toteuttaa punaisten sotatoimien suunnittelijan Ali Aaltosen kaavailut valtaamalla nopeasti Vuoksen linjan ja etenemällä Antrean - Räisälän - Käkisalmen suunnassa. Ensimmäinen tavoite oli edetä 130 miehen ja kolmen konekiväärin voimin 13.2. aamulla Saimaan rantaa myöten Imatralle. Korvenkylässä alkoi kolmetuntinen tulitaistelu. Punaiset palasivat Joutsenoon.  

Seuraavana päivänä valkoiset ilmaantuivat Honkalahteen mukanaan yksi tykki. Parin tunnin tulituksellaan se aiheutti Ripatin joukoissa pakokauhun. Sen seurauksena joukot ryntäsivät Joutsenosta takaisin Lappeenrantaan. Myös Parikka joukkoineen sai määräyksen palata Lappeenrantaan. Osasyyllisiksi pakoon hän leimasi taistelun jatkamisesta kieltäytyneet venäläiset konekiväärimiehet. Joutseno oli perääntymisen jälkeen toista viikkoa ei-kenenkään-maata. 

26.2. hyökättiin taas Joutsenoon, 1.000 miestä, kaksi tykkiä ja neljä konekivääriä. Joutseno vallattiin taas ilman vastarintaa. Sieltä punaiset lähtivät 28.2. Penttilän kautta 2.3. Jääskeen. Saarron pelossa mentiin takaisin. Lappeenrannan punaiset saivat olla maaliskuun alun Joutsenossa rauhassa. 

20.3. Ripatin tilallle tulleen Juho Airaksisen johdolla lappeenrantalaiset hyökkäsivät. Tavoitteena olivat Imatra ja Karjalan radan katkaiseminen Antreassa. Joukot joutuivat pakokauhuun ja palasivat Joutsenoon. Airaksisen tilalle tuli tainionkoskelainen Henrik Suhonen, joka haavoittui ja tilalle tuli Walfrid Jalo. 

5.4. Jänhiälässä valkoiset koukkasivat ja katkaisivat Joutsenon ja Jänhiälän tieyhteyden. Raskain tappioin punaiset onnistuivat palauttamaan katkaistun Joutsenon-Jänhiälän yhteyden. 

10.4. Valkoisten kahdeksan komppaniaa hyökkäsi Joutsenon ja Nevalan väliseen linjaan, jolloin punaiset vetäytyivät Ravattilasta aina Saimaan kanavan varrelle. 

14.4. Joutsenossa käytiin viimeinen taistelu. Punaiset pystyivät torjumaan valkoisten  heikon hyökkäyksen. Punaisten vahvuus oli pakko-ottojen ja joukkojen siirtojen ansiosta noin 1 250-1 300 miestä, joista parisataa miestä oli ilman asetta. Jatkuvat pikkukahakat olivat väsyttäneet joukot, joiden taistelumoraali oli jo alhaalla. 

24.4. Henrik Suhonen soitti rintamille ja käski joukot vetäytymään. Joutsenon rintaman tuli vetäytyä vaihtoehtoisesti Saimaan kanavan vartta Nuijamaalle ja sieltä maanteitse Viipuriin tai Lappeenrantaan, josta joukot evakuoitaisiin junilla Viipuriin. Joutsenon ja Taipalsaaren rintamat irrottautuivat yöllä, molemmat Lappeenrantaan, josta aamupäivällä ensimmäisellä ja iltapäivällä toisella evakuointijunalla joukot siirtyivät Viipuriin - aseita vaunuista paukutellen.

25.4. Viipurissa Viki Ripatti määrättiin itäisen rintaman 2.200 miehen komentajaksi. Viipurin taisteluissa punaisten puolustajien rintama hajosi. Viki Ripatti tavattiin 29.4. harhailemassa Viipurissa, vangittiin ja toukokuun puolivälissä ammuttiin kenttäoikeuden päätöksellä.

YLE ELÄVÄ ARKISTO:

http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/muistoja_sisallissodasta_1918_27811.html#media=27821

HELSINGIN VALTAUS - Saksalaiset sisällissodassa

Sisällissodasta ilmestyi tammikuussa 2013 Tuomas Hopun kirja Vallatkaa Helsinki, Saksan hyökkäys punaiseen pääkaupunkiin 1918. Kirjan mukaan Helsinki oli ennen saksalaisten tuloa ollut yli kaksi kuukautta täysin punaisten hallinnassa. Sinä aikana punaiset ja valkoiset varustautuivat, punaiset todennäköistä ja valkoiset varmasti tulevaa taistelua varten. 

Valkoiset eivät ryhtyneet toimiin ennen kuin saksalaiset tulivat. Tuntui vähän siltä, että punaiset noin 10.000 kokivat valkoiset tasapuoliseksi tulevassa taistelussa, mutta 6.000 saksalaista liian ylivoimaiseksi. Tuntui myös siltä, että ilman saksalaisia, valkoisten ja punaisten taistelusta olisi tullut tasaväkisempi ja siksi pidempi. Punaiset eivät ehkä olisi antautuneet valkoisille niin helposti kuin nyt tekivät saksalaisille. 

Lopputuloksestakaan ei olisi voinut olla täysin varma ilman saksalaisia, koska venäläiset olisivat silloin saattaneet olla voimakkaammin punaisten puolella. Valkoiset eli lähinnä suojeluskuntalaiset noin 5.000 tulivat esille piiloistaan ja ryhtyivät avustamaan saksalaisia. Sotaa käytiin Helsingissä vain noin kolme päivää.

Kansannousu oli tietysti ymmärrettävää, vaikka ei hyväksyttävää. Elettiin maaseutua, ei juuri ollut vielä teollisuutta. Kansa lisääntyi, perheet olivat suuria ja köyhiä oli paljon. Ei ollut kaikille ruokaa, vaatteita tai asuntoja saati työtä. 

Osa lähtikin Amerikkaan, enemmän ehkä kuitenkin poliittisista kuin taloudellisista syistä. Mutta kansannousut ampuvat usein yli, riistäytyvät käsistä ja jotkut pyrkivät käyttämään tilanteen omaksi edukseen. Joukkoja houkutellaan mukaan kiihottamalla ja vetoamalla sellaiseen, mikä ei ole edes mahdollista. Tilanteen arviointi on usein virheellinen ja olosuhteet muuttuvat. Lopputulos on usein epävarma. Venäjällä diktatuuri onnistui - vai onnistuiko kuitenkaan.

Kansannousun tukahduttajat ovat myös ymmärrettävästi kostonhaluisia ja sortuvat ylilyönteihin rankaisemisessa. Anteeksianto katsotaan heikkoudeksi, sellaiset poliitikot menettävät uskottavuutensa ja poliittisen uransa. Jo parinkymmenen vuoden kuluttua kuitenkin tarvittiin kaikkia puolustamaan myös voittajien asemia ja varallisuutta.


VIIPURI SISÄLLISODASSA

Viipuri 1918 ilmestyi 2013. Kirjassa mainitaan sissirykmentin päällikkö Elja Rihtniemi. Hän on kokoomuksen puheenjohtajana 1960-luvun lopussa olleen Juhan isä.
Eljan isä oli Volter Rihtniemi, Kajaanin opettajaseminaarin ensimmäinen johtaja. Volter oli jääkäriliikkeen tukija ja aktivisti. Elja oli jo 24-vuotiaana jääkäriliikkeen värväri ja etappimies. Dosentti Matti Lackman kertoo Antti Huovisen muistelleen kajaanilaisten aktivistien saapumisesta Ruotsiin. Lakitieteen ylioppilas Elja Rihtniemi yhdessä Eljas Väyrysen, Lauri Pokin, Aarne Salosen, Armas Ahosen ja Eino Snellmanin kanssa olivat olleet santarmien valvonnassa jo pitkään. Maaliskuussa 1917 he olivat aloittaneet matkansa Hyrynsalmen Hallasta, jääkäriliikkeen yhdestä keskuksesta Pohjois-Suomessa. Miehet saapuivat 20.3.1917 Haaparantaan. Kaupunginhotellissa nautittiin punssit. Rihtniemi lähti ensimmäisenä majapaikkaan, häntä seurasi neljä ruotsalaista. Toiset huomasivat sen, ja lähtivät perään. Rihtniemi oli maassa ruotsalaisten potkiessa häntä. Ruotsalaiset alkoivat huutaa poliisia, joita saapuikin. Kaikki vietiin kuulusteluun, Rihtniemi pidätettiin. Poliisimestari Gustaf Hårleman määräsi vain 10 kruunun sakon juopuneena esiintymisestä. Elja värväsi 17-vuotiaan Urho Kekkosenkin, mutta ennen kuin Kekkonen olisi päässyt Saksanmatkaan värväykset lopetettiin.
Elja Rihtniemi osallistui Kajaanin sissirykmentin päällikkönä mm. Kuopion ja Viipurin vapauttamiseen. 1930-luvun alussa Elja oli Kokoomukseen kuuluneen P.E. Svinhufvudin luottomies. Elja kuoli 44-vuotiaana 1935.
Eljan poika Juha Rihtniemi oli syntynyt 1927. Hän toimi Kokoomuksen puheenjohtajana 1965-1971. Juhan johdolla Kokoomus ei päässyt hallitukseen murskavoitonkaan jälkeen. Rihtniemi yritti porvaripuolueiden vähemmistöhallitusta, jolloin Kekkonen: "Olette helvetin rohkea mies, jos sen teette."
Saattaa olla Kekkosen muistin tai kaunan aiheuttamaa, että Rihtniemi ei päässyt pääministeriksi. Molemmat olivat Kainuusta ja Kekkosta oli Juhan 9 vuotta Kekkosta vanhempi isä Elja värvännyt Saksaan. Jälkeenpäin Kekkonen saattoi nähdä sen nuorukaisen hurmoksen hyväksikäyttämisenä. Kekkonenhan myöhemmin leimattiin lahtariksi osallisuudestaan siällissotaan. Juha kuoli isänsä tavoin nuorena 43-vuotiaana 1971.
Viipuri 1918 kirja kertoo Kajaanin sissien joutuneen siirtymään Viipurista pian kohti Haminaa ja Kouvolaa. "Sissit puhdistivat muutaman päivän kuluttua rankasti myös Haminaa. Sinne ehti mukaan myös 17-v Urho Kekkonen, joka tiettävästi ei ollut Viipurissa, vaan vasta palaamassa kotilomalta."
38 vuotta myöhemmin Kekkonen valittiin presidentiksi ja toimi virassa aina uudelleen valittuna neljännesvuosisadan.


VERIRUUSUT - Romaani Valkeakosken naiskaartista

Anneli Kannon Veriruusut ilmestyi 2008. Se antaa erinomaisen kuvauksen sisällissotaan valmistuvista naisista. Kirjassa kerrotaan eräästä Lempi-nimisestä: "Lempi lakkasi palelemasta. Hän oli saanut kaartilta villapaidan ja kaulaliinan, ja naiskomppanialle teetettiin vielä housut ja takit karheasta kankaasta. Lempi ihasteli, miten lämpöisenä takapuoli pysyi housuissa. Hameen helman alla aina tuuli huikui ja lumi pöllysi. Ellei omistanut villaista alushametta, reidet olivat kylmästä tulipunaiset ja pissatauti vaivasi pitkin talvea. Housut olivat vallankumouksellinen vaate. Ne jalassa harppoi helposti lumessa, juoksi portaita ylös tai heitti jalan toisen päälle. Ei ihme, että miehet halusivat pitää housut yksinoikeutenaan.
Kaupungin porvareille housupukuinen tyttö oli pöyristyksen aihe. Ei housupojalle juuri uskallettu huudella, mutta paheksuvat katseet kertoivat, mitä rouvat ajattelivat. Herrojen katseissa oli sekä kauhistusta että kaipausta.
Kun Lempi ja Martta kulkivat kaartilaispuvuissaan kaupungilla, pikkupojat osoittelivat sormellaan, tirskuivat ja saattoivat huudella housupoikaa, mutta rouvat mulkaisivat pahasti ja tempaisivat miestään takinhihasta, sillä miehenpuolten, niin porvareiden kuin punikkien, silmät paloivat hamekaartin housunpersukseen kiinni eivätkä millään tahtoneet irrota."
Ensimmäisten ampumaharjoitusten jälkeen:
"Toiset ampuivat maaliin tarkemmin, toiset huonommin. Ida oli hyvä tähtäämään ja osasi pitää pyssyn tasaisesti paikallaan, mutta Soosi-Hannan kivääri ponkaisi joka kerran pilviä kohti ja kuula vihelsi minne sattui. Lempi ja Martta makasivat lumessa vierekkäin ja kävivät sanatonta kilpailua, kumpi paremmin osuisi pilkaan. Martta oli etevämpi ja arvioi kivääriään katsellen:
- Isällä oli pitkäpiippuinen Mauseri ja oli se kyllä tarkempi vehje.
- Johan ny satutkin huonoon sakkiin, kun et Mauseria saanu ja pitää tämmöisellä ryssän sohlolla posottaa, Lempi sanoi.

- Oon minä lukottomalla Pertaanillakin kotona ampunu, Martta vastasi kuin ei olisi huomannutkaan Lempin kitkerää sävyä. - Ne vasta kamalia pyssyjä on. Saa peljätä, että räiskähtävät silmille.
- Sanonko mää, missä sulla on lukoton Pertaani, Lempi mutisi.
Naiset palasivat jäältä tohkeissaan, olkapäät kipeinä, polvet märkinä ja posket punaisina. Tampereen kaartin päällikkö Herman Kant oli heitä rannassa vastassa.
- Lähtiskö likat rintamalle? hän kysyi.
Naiset vilkaisivat toisiaan eikä kukaan uskaltanut sanoa mitään, koska epäiltiin, että kyseessä olisi taas Hermanin pilapuhe taikka tyhmä komennus jotakin paskahuusia tyhjentämään.
- No?
- Riippuu siitä mihkä rintamalle olis meininki, Anderssonin Hilma uskaltautui sanomaan.
- Ihan samaan paikkaan minne miehekkin. Huomisaamuna lähtee juna Vilppulan rintamalle.
- Joo!
- Jooskin, rintamalle ampuun!
- Apus minä!
Naiset unohtivat sotilaan arvokkuutensa ja hihkuivat innoissaan.
- Kolmekymmentä sinne teittiä otetaan."

Kirjassa Veriruusut kerrotaan nuorten tyttöjen osallistumisesta sisällissotaan punaisten puolella. Yksi kirjan päähenkilöistä oli vain 15-vuotias. Kapinan johtajista useat selvisivät ilman suomalaisia tuomiota pakenemalla Venäjälle. Kapinaan osallistuneet tavalliset ihmiset olivat sijaiskärsijöitä, saivat tuomioita tai muuten kärsivät. Aseisiin turvautuminen lienee ollut seurausta Venäjällä tapahtuneesta kehityksestä, muuten on vaikea käsittää ryhtymistä voimakeinoin ajamaan asiaansa. Olot eivät voineet olla kuitenkaan niin huonot Suomessa.

Kapinajohtajat osasivat asiansa ihmisten harhaanjohtamisessa, Suomen valtio oli juuri syntymässä ja venäläisiä oli vielä maassa. Suomen punaiset halusivat tehdä samanlaisen vallankumouksen kuin entisessä emämaassa. Jotenkin yhteenotto oli väistämätön Suomessa kuten monissa muissakin maissa. Se tarvittiin valitettavasti herättämään molemmat osapuolet. Punaiset halusivat muutoksen nopeammin kuin tavallisen kehityksen kautta eivätkä uskoneetkaan tavallisen kehityksen sitä tuovan.

Valkoiset taas pelkäsivät muutoksen menevän liian pitkälle punaisten kapinalla ja siksi siihen oli vastattava. Lopputulos ainakin pidemmällä aikavälillä: alettiin ymmärtämään toisiamme paremmin ja ottamaan huomioon toisiamme paremmin, olimme toisistamme täysin kuitenkin riippuvaisia. Ottaa aikaa unohtaa. Talvisotaan oli sopivasti aikaa unohtaa ja silloin viimeistään oli pakko yhdistyä yhteistä vihollista vastaan. Kaikki viimeistään siinä vaiheessa, myös punaiset, tiesivät mitä seuraa, jos taas joudumme ikeen alle, ja millaisen ikeen.


VERIPELLOT - KYMENLAAKSO lähellä Venäjää


Veripellot on Mirja Turusen väitöskirjatutkimus vuodelta 2008. Se kertoo Kymenlaakson kapinoinnista. Kirjan mukaan Kouvolan suojeluskunnan johtaja Martti Eklund ei alkuunkaan tyytynyt pelkkiin konttorihommiin esikunnassa, vaan oli toimelias ja nopea. Suojeluskuntalaiset tiesivät Karjalan radan tärkeyden punaisille. Rataa myöten saatiin aseita Pietarista. Ensimmäiset vaunut kolkottivat Suomeen jo vuoden 1917 loppupuolella. Hankintamatkoilla uurasti bolsevikkiliikkeessä toiminut Jukka Rahja, tunnetun veljeskolmikon jäsen Pietarista. Rahja oli luvannut marraskuussa sosialidemokraattien puoluekokouksen käytäväkeskusteluissa toimittaa kaartille taisteluvälineitä ja onnistuikin hankkeessaan. 

Aseita kulki junissa, mutta valkoiset yrittivät kaapata niitä parhaansa mukaan. Kouvolan suojeluskuntalaiset seurasivat valppaasti punakaartilaisten valmisteluja ja saivat vihiä asejunien aikatauluista. Eklund suunnitteli tyhjentävänsä Viipurista Mikkelin kaartilaisille kulkevan asevaunun jollakin Valkealan asemalla, vaikka hänellä oli käytössään vain kourallinen miehiä. Luumäen suojeluskunta ehti apajille ensiksi ja kevensi junan aselastia Somerharjussa 19. päivä tammikuuta. Lappeenrannasta lähti 200 punakaartilaisen osasto Taavettiin peräämään aseita takaisin. Luumäen suojeluskuntalaiset putsasivat kiivaasti kaappaamiaan kivääreitä varastorasvasta ja olivat valmiina vastaamaan tuleen. Taistelussa Taavetin asemalla kuoli Suomen sisällissodan ensimmäinen jääkäri. Kouvolalainen Martti Eklund riensi 39 Kouvolan, Kymintehtaan ja Voikkaan miehen kanssa junalla apuun, mutta taistelun voittaneet punaiset olivat ehtineet poistua Lappeenrantaan luultuaan suuremmankin joukon olevan tulossa Taavettiin. Paluumatkalla Kouvolaan Eklundin miehet poistuivat kekseliäästi junasta muutama kilometri ennen asemaa ja kävelivät vaivihkaa koteihinsa. Punakaartin vastaanottajat odottivat asemalla turhaan pyssyt tanassa.

Inkeroisten kansanopiston johtajaa pastori Iivari Söyrinkiä tultiin noutamaan maanantai-iltana 8.4.1918. Punasotilaat vaativat pastoria mukaansa. Söyrinki oli tehnyt matkoja kansanopistoille, punaiset pitivät niitä aseidenhankintamatkoina. Söyrinki oli Inkeroisten suojeluskunnan perustajia. Pari muuta perustajajäsentä oli ammuttu jo tammikuussa. Söyrinki oli ammuttu jo samana yönä Kouvolassa, jonne hänet oli kuljetettu.

Valkealan vallankumousoikeus käsitteli tavanomaisten rikosjuttujen ohella pari puhtaasti poliittista asiaa. Kymiyhtiö oli määrä sosialisoida ja Valkealan Siikakosken nahkatehdas käynnistää uudelleen. Siikakosken tehtailijaveljekset John, Walter ja Oskar Sjöblom oli vangittu. Heitä syytettiin vastavallankumouksellisesta toiminnasta, koska he kieltäytyivät käynnistämästä tehtaita punaisen hallinnon eduksi. He kieltäytyivät myös allekirjoittamasta vakuutusta uskollisuudesta kansanvaltuuskunnalle. Juttua ei ehditty saada päätökseen. Verkkainen käsittely ei miellyttänyt jyrkän toiminnan linjalla ollutta punakaartia. Kaarti otti aloitteen käsiinsä ja teloitti syytetyt yöllä 25.4.

Huhtikuun lopussa 1918 Kymenlaakso oli viimeinen viipale punaista Suomea, mutta saarroksissa. Valkoiset valloittivat Viipurin 29.4. ja pakenevien punaisten tie itään oli tukossa. Saksalaiset olivat Lahdessa ja Loviisassa, josta he hyökkäilivät kohti Kotkaa. Pohjoisesta eli Savosta lähestyivät pikavauhtia 30.4. alkaen kenraalimajuri Ernst Linderin joukot. Kymenlaakso oli tarkoitus valloittaa nopeasti, jotta punaiset eivät ehtisi polttaa sahoja ja tuhota tehtaita. Sitä mukaa kuin punakaarti perääntyi Hämeestä, sieltä vaelsi pakenevien sotilaiden omaisia kolonnissa itää kohti.

Kouvolassa oli rauhallista. Pakolaisia saapui kävellen, rattailla, ratsain ja junilla. Toukokuun ensimmäisinä päivinä lähestyvä sota teki elämän helvetiksi. Tuhannet ihmiset nyssäköineen jalkaisin tai hevoskyydillä menossa kohden Kotkaa, joka oli ainut vapaa reitti Venäjälle. Kouvolan asemalla villinä vellova joukko tungeksi henkensä kaupalla juniin. Aseman pihalla oli hirmuiset röykkiöt aseita. Vappuna soittokunta vielä soitteli työväenmarssia kaukaa kuuluvien tykkien jylistessä. Vaikka teloituksista Tampereella ja Varkaudessa oli kuultu, moni kotiin jääneistä punikeista sittenkin tuudittautui ajatukseen, että ei minulle mitään tule, koska en ole mitään tehnyt. Kouvola antautui laukauksetta. Osa joukoista jatkoi saman tien Inkeroisiin, jossa antautui 2.000 punakaartilaista. Viimeiset punakaartijoukot antautuivat 5.5. Pyhtäällä. Satakunta päivää riehunut sisällissota oli päättynyt.


YLE ELÄVÄ ARKISTO:
http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/muistoja_sisallissodasta_1918_27811.html#media=27822


VARKAUS sisällissodassa

Punaiset ottivat ensin vallan Varkaudessakin. Punakaarti suoritti väkivallantekoja ja omaisuuden haltuunottoja. Varkaus oli yksi teollisuuskeskus, tehdastyöläisiä oli paljon ja punakaartin kannatus suuri. Varkauden ja Leppävirran punakaartit jäivät jossakin vaiheessa saarroksiin, pohjoisesta tulivat valkoisten sissit ja lännestä tuli valkoisen kenraalin joukkoja. 

21.2. Valkoiset hyökkäsivät Varkauteen. Käytössä oli omatekoinen panssarijunakin. Punaiset vetäytyivät Ahlströmin tehtaan suojiin ja punaiset antautuivat vielä samana päivänä. Kerrotaan (Veijo Meri), että punaiset olisivat teeskennelleet antautumista ja sitten avanneet tulen valkoisia kohtaan ja tästä olisi seurannut valkoisten kosto järven jäällä.
Huruslahden arpajaisina tunnettiin kostotapahtuma, jossa teloitettiin lähes sata punaista ilman oikeudenkäyntiä. 

VEIJO MERI - Romaani Riihimäenseudun sisällisodasta

Veijo Meri kirjoitti 1960 kirjansa Vuoden 1918 tapahtumat. Kirja kuvaa muutaman päivän tapahtumia Riihimäen seudulla. Siitä saa hyvän käsityksen millaista se on ollut pienten ihmisten näkökulmasta: Työnsä tehtyään saksalaisten joukkue palasi Hävittäänojalle, jonne se oli määrätty kuudentoista tunnin lepoon. Sananviejiä lähetettiin sotapakolaisten luokse metsätaloihin ilmoittamaan, että vaara oli ohi. Illan suussa pakolaisia alkoi ilmaantua: naisia, lapsia ja joitakin vanhoja miehiä. Saksalaisiakin voitiin nyt ruveta pitämään hyvänä. Naiset laittoivat ruokaa, pesivät heidän kurautuneet vaatteensa ja panivat leivinuuniin tulen, jotta ne kuivuisivat nopeammin. Sillä välin saksalaiset kävelivät kylässä isäntien housuissa ja puseroissa ja se oli heistä niin hassunkurista, että aina kun he näkivät toisiaan, he räjähtivät nauramaan.
Google löysi Riihimäen lähitienoolta paikan Hävittää.

EMME OLE VASTUUSSA EDELLISTEN 

SUKUPOLVIEN VIRHEISTÄ, 

NIIN KUIN EIVÄT OLE VASTUUSSA TÄMÄN PÄIVÄN SAKSALAISETKAAN EDELLISTEN SAKSALAISSUKUPOLVIEN VIRHEISTÄ - VAI OVATKO?

KEKKONEN - 17-vuotias valkoinen sissi

Urho Kekkonen osallistui sisällisotaan. Siitä on kertonut Urhon ominkin sanoin Ari Uino kirjassaan nuori Urho. Kekkonen oli ollut lähdössä 17-vuotiaana jääkärikoulutukseen Saksaan joulun alla 1917, mutta sinne ei otettu enää koulutettavia. Pettymys oli suuri ja aiheutti päivän murjotuksen.

7.1.1918 suojeluskunnat julistettiin hallituksen joukoiksi ja Kainuuseen perustettiin Kajaanin Sissi-Rykmentti.

25.1.1918 Urho joutui kesken koulutunnin junalla Kuopioon sotimaan pelättävissä olleen rautatielakon takia. Lakkoa ei tullut. Takaisin Kajaaniin. Venäläiset riisuttiin aseista. Työväen kaartin aseita yritettiin saada piirittämällä työväentalo. Se ei onnistunut, koska ne olivat työväen yksityisomaisuutta.

5.2.1918 noin 80 sissiä nousi junaan ja seuraavana päivän sodittiin Puijolla ja Kuopio vallattiin punaisilta näytöstyyliin. Kotimatkalla vallattiin Lapinlahti ja vangittiin punakaarti, jonka johtajat vietiin Kajaaniin.

12.2. Urho lähti Kajaanin sissien mukana ja Elja Rihtniemen komentamana kohti Mikkeliä. Mikkelissä kokoontui 1.400 valkoista. Sissit karkottivat vihollisen. 

21.2. mentiin Varkauteen, punaiset kukistuivat. Järven jäällä teloitettiin vangiksi jääneitä punaisia satakunta. 

23.2. Sissiosasto siirrettiin Mäntyharjulle suorittamaan rintamapalvelusta. Kekkonen vannoi valan 1.4.1918 lupaamalla taistella vereen ja henkeen Suomen itsenäisyyden ja laillisuuden sekä yhteiskuntajärjestyksen puolesta siksi kunnes laillisuus on maahan palautettu ja vakiintunut. Moni mies Mäntyharjun ympäristön taisteluissa myönsi, että hermot olivat tiukalla.

6.4.1918 Tampereen valtaus ja saksalaisten tulo huhtikuun alussa käänsivät Urhon mielestä sodan kulun valkoisille edulliseksi. Sissit nousivat junaan ja ajoivat Viipuriin. Kiire oli ollut punikeilla, kun eivät olleet ehtineet rikkoa rataa. Sissejä kuoli eniten juuri Viipurissa, mutta mieliala koheni, kun Mannerheim kävi tervehtimässä Viipurin vapauttajia. (Kirjan mukaan Kekkonen oli mukana Viipurissa, toisenlaistakin tietoa on ollut).

4.5.1918 Sissit valtasivat Haminan. Vankeja tuli sadoittain. 
15.5.1918 voitonparaati Helsingissä. Kekkonenkin osallistui 17-vuotiaana ryhmäpäälliköksi (eli ilmeisesti korpraaliksi) ylennettynä.

25.5.1918 yöllä Kekkonen johti ryhmää, joka kävi ampumassa yhdeksän punapäällikköä. 
10.6.1918 Urho vapautui oltuaan vielä sitä ennen Suomelinnassa vartioimassa punavankeja.

Maaliskuussa Kajaanin sissit olivat Mäntyharjulla, Kekkonen kertoo Kajaanin Lehdessä:
Vimmattu taistelu Mäntyharjun asemasta ja kirkonkylästä oli juuri päättynyt ja vihollinen komennettu etelämmäs. Varpasten pysäkille oli kokoutunut valkoinen armeija ja pitkin ratapengertä seisoi aseistettua valkopäähineistä miestä kuin heinää. Oli tulipalopakkanen, armeija seisoi rintamassa ja tuhatkunta jalkaparia tömisytti lumista tannerta koettaen liikunnolla karkottaa vilua. Sill'aikaa pohti päällystö jatketaanko hyökkäystä vai päästetäänkö joukot lepäämään ja sill'aikaa punaisten juna pyrki eteläänpäin pitkin pahoin särjettyä rataa.
Neuvottelu oli pitkäaikainen vilun kanssa kamppailevien sotilasten mielestä. Vihdoin joukot määrättiin palaamaan takaisin, osa kirkolle, osa aseman puolelle. Kajaanin sissien asuntopaikaksi määrättiin kirkonkylän kansakoulu.
Majapaikassa kerrottiin juttuja. Näsäsen Eino: Oltiin levittäytyneinä ketjuun harjun laiteilla, kun eteemme 50 m päähän pyrähti metsänreunasta vahva punaisten ketju. Vimmattu tuli oli pian käynnissä. Hyökkäykseen, komensi siellä römeällä äänellä joku johtaja. Moni ei ylös kohonnut ja jokainen näistä laskeutui äkisti alas. Yhtäkkiä kuulen keskellä helvetillistä ammuntaa jotakin lentävän ilmassa ja äkkiä putoaa kolmen metrin päässä varsipommi, joka oli tarkoitettu mennä punaisten puolelle. Se sähisi ilkeästi. En ehtinyt ajatella mitään, painoin pään lumeen ja odotin, milloin lennän ilmaan. Sydämen toiminta tuntui pysähtyneen, kauhu jäyti ruumista. Yhtäkkiä sähinä loppui eikä räjähdystä kuulunut.

Kekkonen: Vappuna Viipurissa (Omalta kirjeenvaihtajalta Kajaanin Lehti)
Vapaussodan vappua Viipurissa valaisi kirkas päivänpaiste. Kirkas ja reipas oli mieliala myös vapautuneiden viipurilaisten keskuudessa, kun kaupungin ottivat valtaansa valkoiset valloittajat. 
Viipuri on verraittain hyvin säilynyt. Kalikkamäellä on 54 taloa palanut ja siellä tapahtuneen erittäin voimakkaan räjähdyksen vaikutuksesta olivat lasit särkyneet taloista laajalla alalla. Varsinainen kaupunki ei ole kärsinyt tuhoja pommituksesta. Asemarakennukseen on vain jokunen granaatti sattunut.
Vankeja on kovasti joka paikassa. Kenraali Mannerheim saapui myös vapuksi Karjalan vallattuun pääkaunkiin. Samassa junassa tuli myös kenraali Toll, molemmat esikuntineen.
Kajaanin Sissi-Jääkärit kärsivät ankaran mieshukan hyökätessään Papulan sillan yli kaupunkiin. Heti kaatui yliluutnantti Paulig ja kohta vänrikki Lehto haavoittui jalkaan. Kaikista eniten kaatui juuri kajaanilaisia Viipurin valloituksessa. Nyt lähdemme Säkkijärvelle ja sieltä Haminan kautta Kouvolaan punaisen hirmuvallan tähteitä puhdistamaan. Pian kai saamme viettää vapausjuhlaa Suomen puhdistamisen johdosta.

Urho Kekkonen kirjoitti toimittajana ja sissinä 16.5. pidetystä voitonparaatista heti seuraavan päivän Kajaanin Lehteen mm:
Eilen oli Valkoisen Suomen pääkaupungissa suuret juhlallisuudet maan nuoren mutta uljaan armeijan ja sen tarmokkaan ylipäällikön vastaanottamiseksi. Kaupunki oli pukeutunut juhla-asuun, talot ja ne kadut, joita pitkin armeija tuli marssimaan olivat liputetut. Ikävä kyllä, näytti että punakeltainen voittaa sinivalkoisen.

Kansaa oli kerääntynyt katujen varsille sankasti. Kuuluttiinpa maksetun tuhatkin markkaa ikkunoista, joista voi nähdä kulkueen.
Kajaanilaisia sissejä oli mukana kahdesta eri osastosta, toisessa sissijääkärit Svinhufvudin komppaniasta, toisessa Elja Rihtniemen poikia.
Ihmiset hurrasivat ja huusivat eläköötä, liehuttivat valkoisia liinoja. Me sissit olimme Pohjois-Savon rykmentissä ja jouduimme heidän lippunsa perässä kulkemaan.
Kauppatorilla levähdettiin ja juotiin Helsingin mautonta sitruunasoodaa. Kohta tuli määräys lähteä eteenpäin ja marssimme ohi kenraali Mannerheimista, joka istui hevosen selässä Runebergin patsaan luona ja tarkasti joukkoja. Taas kansa hurrasi. Marssi päättyi asemarakennuksen edustalle, jossa oli sotajoukoille juhlapäivälliset, mutta meidän komppania ei sitä jaksanut odottaa, vaan lähti majapaikoilleen Brändöhön syömään omia eväitään, jotka koko Helsingissä oloajan eivät olleet kehuttavia.
On moitittu helsinkiläisten kylmäkiskoista suhtautumista valkoisen armeijan sotilaita kohtaan ja ikävä kyllä ei aivan syyttä. Samalla on paheksuttava ilmiö, että pääkaupungissammme näkee niin paljon nuoria kykeneviä miehiä, joilla ei ole käsivarressa minkäänlaista nauhaa, eivätkä siis kuulu Helsingin suojeluskuntiin. Pohjanmaalla on nuoriso käsittänyt velvollisuutensa. Kuta etelämmäs tullaan, sitä vähempi on innostusta asiaamme kohtaan.
Lisäksi olen kuullut monen rehdin pojan ihmettelevän miksi punakeltainen lippu ja leijonalippu liehuvat ylinnä täällä. Pitihän Suomen pääkaupungissa toki olla sinivalkoinen etusijassa. He eivät voi käsittää, että maamme lipuksi voisi tulla muu kuin sinivalkoinen.
Kansallisteatterissa ja Kansannäyttämöllä on joka päivä esitetty sotilaille vapaita näytäntöjä. Tänään meni Pohjalaisia ja on varmaa että moni Pohjanmaan lakeuden poika kuunteli mielihyvällä Jussi Harrin pontevia sanoja vapaudesta ja itsenäisyydestä. Kauniin muiston jätti paraati sen osanottajiin ja kaikilla on nyt vankka usko Suomen loistoisaan tulevaisuuteen.

Tulevalle kansanjohtajalle, Kekkoselle, aika tyypillinen uran alku, tuttu monesta maasta. Osallistui vapaussotaan voittajan puolella.


MANNERHEIM - Valkoisen armeijan ylipäällikkö

Robert Brantberg kertoo Mannerheimin osallisuudesta ensimmäiseen maailmansotaan Venäjän armeijan kenraalina ja Suomen sisällissotaan 1918 myös kenraalina ja valkoisten johtajana. Mannerheim oli mukana suuressa armeijassa Karpaattien itäisimmillä osilla 47-vuotiaana divisioonan komentajana.

Divisioonaan kuului kaksi prikaatia, molemmissa oli kaksi kuuden eskadroonan ratsuväkirykmenttiä, kaksi kuuden tykin patteria ja pioneeriosasto. Kaikkiaan 4.500 miestä ja 5.000 hevosta.

Keväällä ja kesällä 1915 puolet monimiljoonaisesta Venäjän armeijasta oli tuhoutunut, lähes 1,5 miljoonaa miestä kaatunut tai haavoittunut, miljoona joutunut vangiksi. Vihollinen oli Saksa ja Itävalta-Unkari.

800 suomalaista nuorukaista oli aloittanut Lockstedtissa sotilaskoulutuksen 1915. Myöhemmin vahvuus nostettiin 2.000:een.

Helmikuussa 1917 Pietarissa alkoivat levottomuudet. Spalernajan vankilasta vapautettiin poliittisia vankeja, niiden mukana 27-v jääkäri Aarne Sihvo, tulisilmäinen aatelismies. Sihvo oli pidätetty Jyväskylässä jääkärien värväysmatkalla. Venäläiset huomasivat melko pian vapauttaneensa vahingossa Sihvon. Sihvo jääkäreineen matkusti Tornion kautta Saksaan.

Maaliskuun toisena päivänä tsaari pakotettiin luopumaan vallastaan. Stalin palasi karkotuksesta Siperiasta. Lenin matkusti Saksan keisarin suojeluksessa Sveitsistä Ruotsin ja Suomen kautta ja saapui Pietariin. Huhtikuun 3. päivänä Pehr Svinhufvud vaimoineen pääsi 2,5 vuoden karkotuksesta Siperiasta. Kurittomuus ja levottomuus levisivät Venäjällä, armeijasta karkasi miljoona sotilasta.


Suomi sai uuden hallituksen, jossa oli 6 porvaria ja 6 sosialidemokraattia. Pääministerinä oli Oskari Tokoi. Suomi päätti olla alistamatta enää päätöksiä Venäjälle. Venäjä hajotti Suomen eduskunnan, uudet vaalit lokakuussa. Tokoi ilmoitti hallituksensa eron, porvarit jäivät hallitukseen.

Heinäkuun 29. päivänä 1917 Tukholmassa maisteri Kai Donner tapasi kaksi saksalaista ja ilmoitti, että Suomi on valmis kansannousuun. Jääkärien kotiinkuljetuksesta ja asetoimituksista keskusteltiin.

Tsaarin perhe seurueineen siirrettiin Uralin taakse Tobolskiin elokuussa. Venäjän armeijan sotilaat ryhtyivät ampumaan upseereja, jotka olivat puhuneet vastavallankumouksesta. Mannerheimin mitta alkoi olla täynnä. Hänhän oli monarkisti. Hän ei suostunut tekemään yhteistyötä vallankumouslaisten kanssa, siviilit eivät komentele minua. Hän uhkasi jättää eroanomuksen. Viikon kuluttua hänelle ilmoitettiin, että hänet oli siirretty reserviin.

Suomessa sosialidemokraatit olivat Tampereella perustamassa punakaarteja. Trotski otti vallan Pietarissa. Marraskuun 6. päivä risteilijä Aurora purjehti punalipuin varustettuna Nevalle Talvipalatsia vastapäätä. Bolsevikit miehittivät kaupungin. Siihen saakka valtaa pitänyt Kerenski lähti Pierce Arrow anastamallaan urheiluautolla pakoon Pietarista. Valta vaihtui varsinaisesti jo 25.-26.10.1917, siksi sitä sanotaan lokakuun vallankumoukseksi.

Suomessa valmisteltiin porvarien keskuudessa ylipäällikön nimitystä, Mannerheimia ajettiin paikalle, hän on synnynnäinen päällikkö, sanottiin. Marrakuun 27. päivänä Suomen sosialidemokraattinen puolue piti puoluekokousta, Stalin piti kokouksessa puheen, jossa kehotti suomalaisia vallankumoukseen. Hän vaati "täydellistä oman elämänsä järjestämisvapautta sekä Suomen kansalle että muillekin Venäjän kansoille ilman ylhäältä tulevaa holhousta. Sodan ja hajaannuksen ilmapiirissä voi pysyä pystyssä ja voittaa ainoastaan yksi valta, sosialistinen valta. Stalin jatkoi: Dantonin menettelytapa: uskallusta, uskallusta ja vielä kerran uskallusta. (Venäjä, Venäjä, Venäjä) Jos te tulette tarvitsemaan meidän apuamme, niin me tulemme antamaan sitä käsi ojossa, veljellisesti. Tästä te voitte olla varmoja."

Suomi julistautui eduskunnan päätöksellä itsenäiseksi 6.12.1917. Demarit äänestivät päätöstä vastaan, olisi pitänyt neuvotella bolsevikkihallituksen kanssa.

Mannerheim matkusti Odessan ja Pietarin kautta Suomeen ollen koko pariviikkoisen matkan väärennetyillä asiakirjoilla ja ampumisuhan alaisena. Hän saapui Pietariin joulukuun 11. päivä ja jouluksi Helsinkiin. Mannerheim vieraili vielä tapaninpäivän jälkeen Pietarissa asehankinta-asioissa.

Trotski ilmoitti Svinhufvudille, että Venäjä olisi valmis tunnustamaan Suomen itsenäisyyden heti, kun senaatti sitä pyytää. Uuden vuoden aattona 31.12.1917 Venäjän kansankomissaarien neuvosto oli tunnustanut Suomen itsenäisyyden.

Mannerheim aloitti Pohjanmaan venäläisten valtaamisen vastoin Svinhufvudin pyyntöä. Svinhufvud pyysi, ei vielä, hänellä on neuvottelut kesken. Tätä operaatiota ei voi enää perua, sanoi Mannerheim. Laihialla alkoi tulitaistelu 70 venäläisen kanssa. Lapuan neljäsataa venäläistä yllätettiin nukkumasta. 

Seinäjoella odotettiin suomalaisten tuloa kiväärit tanassa: Jouko Vuolle asteli kohti venäläisiä pistooli kädessä ja huusi: Antautukaa, ryssän perkeleet, aseet tänne jumalauta ja heti. Venäläiset antautuivat, laukaustakaan ei ammuttu. Pietarsaaressa antautui parisataa ja Uudessakaarlepyyssä sata. Mannerheim vaati loppujenkin venäläisten ehdotonta antautumista. Vaasassa vaadittiin antautumista ja se tapahtuikin tulitaistelun jälkeen.

Punaiset olivat vallanneet Helsingissä kaikki hallintorakennukset. Lenin sähkötti: Edellytämme aktiivista taistelutoimintaa ja valkokaartien tuhoamista.

Kemissä oli satoja venäläisiä ja vahva punakaarti. Suojeluskuntalaisia oli vain sata, suurin osa koulupoikia. Insinööri G.A. Finne matkusti Oulusta Kemiin ja vaati venäläisiä luovuttamaan aseensa. Näin kävikin. Punakaartilaiset hermostuivat ja saivat venäläiset yhteistoimintaan ja kutsuivat kaupungin ulkopuolelta ratsuväkieskadroonan. Finne siirtyi Rovaniemelle toivottoman tilanteen edessä.

Rovaniemellä punaiset olivat alakynnessä, anastivat junan ja lähtivät kohti Kemiä. Rovaniemeläiset tulivat toisella junalla perässä. Punaiset eivät uskaltaneet ajaa junalla yli Kemijoen ja pysähtyivät Laurilaan.

Mannerheim käski evl. Vilho Nenosen ja poliisimestari A.A. Almqvistin tulla Oulusta Seinäjoelle. Nämä lähtivät rekikyydillä ensin Raaheen, sitten Kokkolaan. Ennen Kalajokea he joutuivat suojautumaan sivutielle, vastaan tuli sotilasosasto, venäläiset olivat katkomassa puhelinlinjoja.

Oulussa oli tuhat venäläissotilasta ja 700 punakaartilaista. Suojeluskunta yritti riisua venäläiset aseista, valkoisia oli 300. Yhden valkoisen vahingonlaukaus aiheutti sen, että syttyi taistelu. Valkoiset pakenivat ja heidät saarrettiin. Mannerheim vastasi heidän avunpyyntöönsä lähettämällä 600 miestä ja neljä tykkiä Ouluun.

30.1.1918 Mannerheim lähetti sähkeen venäläissotilaille toimitettavaksi: Venäjän urheat sotilaat! Suomen tasavallan komennossani olevat joukot eivät käy sotaa Venäjää vastaan: olemme nousseet suojelemaan vapautta ja laillista hallitusta sekä säälimättä kukistamaan ne huligaani- ja ryövärijoukot, jotka uhkaavat maan laillista järjestystä sekä rauhallisten kansalaisten henkeä ja omaisuutta. 

Jääkäri Martti Wallenius saapui ryhmineen Haaparannasta Tornioon ja antoi arvionsa: Kasarmeissa on ryssiä, rautatieasemalla on ryssiä, jokivartta vartioivat ryssät ovat Karungissa ja työväentalossa on punakaarti. Hän esitti ensin vallattavaksi asemalla oleva kiväärivaunu. Suojeluskunta vastusti.

Etelä-Pohjanmaa oli vakoisten hallussa. Tampere ja Helsinki olivat punaisten hallussa. Tammikuun 31. päivänä Venäjän bolsevikkihallitus tunnusti punaisten kansanvaltuuskunnan Suomen lailliseksi hallitukseksi. 

Venäläiset vangit rahdattiin junilla Sortavalaan ja edelleen rajan taakse Petroskoihin. Vilppulasta käytiin kiivas taistelu, Tampereelta tuli apujoukkoja ja punaisilla oli viisisataa miestä, mutta ne eivät voineet mitään Ukko-Laurilan ja Juho Heiskasen valkoisille.

Jääkäriupseeri Jacobson tuli Tornioon Haaparannasta ja tiesi, että punaiset olivat lähteneet junalla Kemistä Rovaniemeä kohti. Valkoiset olivat junaa vastassa Tervolassa katkaistulla radalla. Punaiset lyötiin ja juna pakitti takaisin Kemiin. Ouluun oli tulossa etelästä junalla apujoukkoja, Limingassa punaiset olivat katkaisseet radan, loppumatkan valkoiset tekivät reellä. Kemistä tuli Oulun punaisten avuksi junilla 300 punaista ja venäläistä. Oulussa taisteltiin katu kadulta ja talo talolta ja kasarmeja pommitettiin. Valkoiset ottivat 700 vankia. 

Ruotsin asiainhoitaja Helsingissä sähkötti Tukholmaan, että Suomessa vallitsee täydellinen anarkia ja että Ruotsin ja Saksan on ryhdyttävä interventioon. Sähkettä luultiin Suomen viralliseksi avunpyynnöksi, mitä se ei ollut. Mannerheim oli päin vastoin ollut sitä mieltä, että suomalaisten pitää keskenään ratkoa sotansa ilman ulkopuolisten väliintuloa. Suomen Tukholman lähettiläs piti sitä virallisena ja toimitti sen Ruotsin pääministerille. Ruotsi ei interventioon ollut valmis, mutta oli valmis välittäjäksi. Ruotsi lähetti sähkeen edelleen Saksaan Suomen Berliinin lähettiläälle, joka sekin luuli sitä hallituksen pyynnöksi ja meni pyytämään Saksalta väliintuloapua. Kukaan ei kysynyt senaatin tai Mannerheimin mielipidettä.

Päämaja määräsi Sihvon suojelemaan Savon rataa sekä estämään Viipurin ja Pietarin välinen junaliikenne. Karjalan taistelut olivat alkaneet myös heti helmikuun alussa. Tuhannen vapaaehtoisen avulla ja kauppias Rickhardtin suorittamalla huollolla asiat alkoivat sujua kitkatta.

Vilppulassa punaiset vahvistivat joukkojaan, niin myös valkoiset. Molemmilla puolilla oli viisisataa miestä. Punaiset joutuivat taas vetäytymään.

Torniossa jääkäriupseeri Jacobson johti parinsadan miehen osastoa jokivartta pohjoisesta. Torniossa oli nyt viisisataa venäläistä ja sata punaista. Illansuussa alkoi ampuminen, kun venäläiset tulittivat junavaunuista ja parakeista. Valkoiset joutuivat ristituleen. Jacobson meni katsomaan kaatunutta Juvosta. Jacobson sai kuulan otsaansa. Ratapihalla valkoisia kuoli 8 ja haavoittui 8. Jääkäri Wallenius otti komennon. Kuularuiskulla valkoiset saivat taistelun päättymään tunnissa. 60 venäläistä pakeni Ruotsiin, 350 jäi vangiksi ja 40 kaatui. Valkoisia kuoli edellisten lisäksi 3. Tornion punaiset eivät osallistuneet taisteluun, vaan antautuivat.

Kemissä valkoiset valtasivat kaupungin nyt ilman vastarintaa. Pohjois-Suomi oli Rovaniemeä myöten puhdistettu. Vilppulassa taistelut jatkuivat eversti Svetsnikovin ja panssarijunan johdolla. Valkoisia oli enää 300, tykkejä oli lisätty. Vilppulasta tuli pohjanmaan lukko. Kuopioon toimitettiin junalla tykki ja kaksisataa miestä sekä omatekoinen panssarijuna. Kasarmien pommitus kesti 30 laukausta ja 400 punaista antautui.

Mannerheimin veli Johan toimitti Ruotsista vapaaehtoisapua, kun virallinen sosialidemokraattinen Ruotsi ei apua antanut. Ruotsista olisi tullut paljonkin upseereja, mutta Ruotsiakin oli puolustettava.

Turun ympäristön saarretut suojeluskunnat pääsivät pakenemaan Ahvenanmaan saaristoon jäätä pitkin, siellä ne valtasivat venäläiset ja saivat aseita saaliiksi. Ruotsalaisetkin yrittivät vallata Ahvenanmaan itselleen ahvenanmaalaisten asukkaiden kanssa. Ahvenanmaan separaristit halusivat kuulua Ruotsiin. Mannerheim sähkötti Ruotsiin, että on Suomen kunnia-asia vapauttaa Ahvenanmaa omin voimin.

Vaasalaiset porvarit kapinoivat Mannerheimia vastaan, piti saada suomalainen Aarne Sihvo hänen tilalleen. Kompromissina syntyi neuvottelukunta Mannerheimin avuksi, riesaksi sanoi Mannerheim. Vaasaan saapui lisää jääkäreitä ja aseistusta laivoilla.

Asepalvelukseen kutsuttiin kaikki 21-40-vuotiaat miehet, osa miehistä katosi metsiin. Suojeluskunnat karsivat epäluotettavat pois kutsunnoissa. Tampereen punaisille tuli kiire kutsuntojen takia. Mutta Vilppula kesti.

Saksalaiset päättivät osallistua Suomen sisällissotaan. Keisarin käskystä perustettiin laivastoryhmä, tehtäväksi sille tuli Ahvenanmaan valtaaminen ja saksalaisen divisioonan kuljetus Suomen rannikolle. Berliinin lähettiläs sähkötti tiedon Vaasan senaatille, joka ei tiennyt apua pyydetyn.

Raudussa tuhannen miehen punakaarti pyrki rautatien suunnassa kohti Vuoksea Heikki Kaljusen johdolla 22.2. Kaljunen ei tiennyt, että vastassa oli vain 100 miestä. Sihvo sai kerättyä miesten määrän kolmeen sataan. Mannerheim lähti paikan päälle.

Ruotsista kerättiin 800 miehen vapaaehtoisjoukko, mukana kaksi Mannerheimin sukulaispoikaa. Viro julistautui itsenäiseksi 24.2. Saksalaiset olivat juuri miehittäneet Viron. Jääkäreitä saapui Vaasaan 1100. Mannerheimin junavaunuun tehtiin sieppausyritys, kenraali ei ollut paikalla. Bolsevikkihallitus sanoutui irti Suomen asioista Saksan painostuksesta. Asevelvollisia alkoi ilmoittautua armeijan kasarmeihin. Ja Saksa oli tulossa ilman lupaakin, joka tapauksessa. Senaatti hyväksyi Saksan intervention, pakon edessä. Tämän kuultuaan Mannerheim ilmoitti eroavansa, mutta peruutti uhkauksensa pian.

Saksalaiset tulivat Ahvenanmaalle maaliskuun 5. päivänä ja vaativat ruotsalaisia poistumaan. Sakasalaiset riisuivat venäläiset aseista, mutta ruotsalaiset eivät suostuneet lähtemään. Saksan keisari Vilhelm halusi palauttaa monarkian Venäjälle, luultavasti koska sieltä levisi levottomuuksia myös Saksaan.

Punaiset kapinalliset hyökkäsivät taas 13.3. Vilppulaan, joukkoja oli nyt 20.000. Valkoisetkin saivat täydennyksiä ja torjuivat. Mannerheim lähetti julistuksen punaisille: Hetki on tullut, jota koko kansa odottaa. Nälkäiset ja kidutetut veljemme ja sisaremme Etelä-Suomessa kiinnittävät viimeisen toivonsa teihin. Murhattujen kansalaisten silvotut ruumiit ja poltettujen kylien rauniot huutavat taivaaseen asti kostoa maanpettureille. 

Svinhufvud matkusti senaattori Castrenin kanssa jäänmurtaja Tarmolla Tallinnaan ja sieltä junalla Berliiniin. Saksalaiset lehdet: Svinhufvud on tanakka ja jykevä, liikkeet karhumaisia. Päässä on lannistumaton tarmo ja siihen liittyvä älykkyys ja leppoisa huumori. Suomalaiset ovat tienneet, kenet valitsevat johtajakseen. Senaattorit tapasivat Berliinissä Saksan poliittiset ja talousjohtajat ja intervention komentajan kreivi Rûdiger von der Goltzin.

Tampere julistettiin sotatilaan. Sota kesti noin 3 viikkoa, se päättyi punaisten antautumiseen 6.4. Sota alkoi 15.3. ja siihen osallstui 10.000 valkoista, 30 tykkiä ja reservinä 2 krenatööripataljoonaa (krenatööri on tavallista rohkeampi jalkaväkisotilas tai kranaattienheittäjä). Tamperetta lähestyttiin monesta suunnasta. Sotatoimilla oli ollut kiire. Jos jäät olisivat sulaneet, se olisi vaikeuttanut etenemistä.

Kun valkoisten eteneminen pysähtyi, Mannerheim lähti itse paikan päälle selvittämään. Hän pääsi Vilppulan ohi Lylyn asemalle, jossa nousi junasta ja jatkoi jalkaisin. Vihollinen pakeni, mutta järjesti valkoisille ikäviä yllätyksiä.

Svinhufvud seurueineen palasi 18.3.Ruotsin läpi Haaparannan ja Tornion kautta Suomeen. Tukholmassa seurue oli vieraillut kuninkaan luona ja jatkoi matkaa 21.3. Seurue ylitti Suomen valtakunnan rajan 23.3. ja lähti erikoisjunalla Porilaisten marssin soidessa Torniosta etelään.


Mannerheim lähetti punaisille uhkavaatimuksen 24.3. Punaiset eivät suostuneet antautumisvaatimukseen, tapellaan viimeiseen mieheen, oli vastaus jota ilmeisesti ei lähetetty Mannerheimille.
Vastustaja piti ajaa talojen suojista ulos pommittamalla taloja. Lopulta punaiset antautuivat pohjoismaiden suurimman taistelun päättyessä. Kaikkiaaan Tampereella oli 30.000 taistelijaa, 700 valkoista ja 2.750 punaista kaatui. Punavankeja kerättiin torille 10.000.

Mannerheim alkoi 14.4. heti saksalaisten Helsingin valtauksen jälkeen keskittää joukkoja Karjalaan. Kenraali Löfström itävoimien komentajana käynnisti Viipurin offensiivin 20.3. Samana päivänä Lahti antautui. Kovien taisteluiden aikana punaisten johto pakeni Viipurista laivalla Pietariin. 26.4. oli ensimmäinen rauhanneuvottelu. Vasta 29.4. punaiset antautuivat ja voitonparaati oli Viipurissa 1.5. Sota on nyt ohi, sanoi Mannerheim, vaikka vielä puhdistukset jatkuivat Kouvolassa, Kotkassa ja Haminassa. 

Tuulos 27.4. jäi erikoisella tavalla historiaan. 400 saksalaista saapui Tuulokseen Hämeenlinnasta, joka oli vallattu edellisenä päivänä. Osasto liikkui kohti Tamperetta, kun vastaan tuli 4.000 punaisen itään päin pakeneva väenpaljous. Saksalaisten onneksi heille tuli apujoukkoja. Punaiset murtautuivat yöllä saksalaisten tulituksen läpi. Saksalaisia kaatui 50 ja punaisia 300. Punaiset eivät päässeet Lahtea pidemmälle, missä heidät vangittiin.

16.5. oli voitonparaati Senaatintorilla. Teitä oli kourallinen huonosti aseistettuja miehiä, Mannerheim aloitti, jotka pelkäämättä lukuisaa vihollista aloititte vapaustaistelun Pohjanmaalla ja Karjalassa. Lumivyöryn tavoin on Suomen armeija sitten kasvanut voittokulkunsa aikana. Päiväkäskystä.
Nyt yli sadan vuoden jälkeen kuulemme ensi kerran suomalaisten tykkien jyskeen Viaporin linnasta. Se on tervehdys kaatuneille urhoille, mutta myös viesti uuden päivän noususta.
Uusi aika uusine velvollisuuksineen. Ja kuitenkin ratkaistaan nyt, kuten ennenkin, suuret kysymykset raudalla ja verellä.
Mannerheim ratsasti hitaasti asennossa seisovien talonpoikaisjoukkojen ohitse. Hän pysähtyi hetkiseksi osastojen eteen, tarkasti tuikein ilmein harmaat rivit, tervehti, sai tuhansista suista raikuvan vastauksen, hymähti kuin vanhoille tutuille ja kannusti Neptunia eteenpäin.

Minne oli jäänyt Karpaateilla ratsuna ollut Daisy. Mannerheim oli ratsastavien sotilaiden komentaja, itsekin hyvin taitava ratsastaja, kymmenien ellei satojen tuhansien kilometrien kokemuksella. Ensimmäisessä maailmansodassa hän ratsasti tapaamaan aseveljeään 10 penikulman eli 100 kilometrin päässä, yhteen suuntaankin aikaa on mennyt tuntikaupalla. Ja hän teki tällaisiakin retkiä tuon tuosta.

Lenin tuli Tukholmasta Suomeen junalla, seurue oli oli niin suuri, että se tuskin mahtui yhteen vaunuun, 164 henkeä. Seurue tuli Tornioon 15.4.1917. Lenin pysähtyi ainakin Tampereella. Hän oli joka tapauksessa tullut junalla Pietariin 16.4.1917. Kiire oli, ei ollut aikaa jäädä pitkäksi aikaa Tampereelle. Leninin Venäjälle paluu oli ollut salainen, mutta hänet Haaparannalta Tornioon tulon jälkeen tunnistettiin, hänhän oli tullut kotimaahansa Venäjälle. Hänet tiedettiin vallankumoukselliseksi tsaarivallan kukistajaksi. Tornion asemalla junan lähtiessä hän piti lyhyen puheen, jonka venäläiset sotilaat käänsivät suomeksi. Vaikea sanoa, mutta Lenin saattoi todellakin olla jopa yksi ja ainoa tärkeä henkilö Venäjällä, joka kannatti Suomen itsenäistymistä ratkaisevalla hetkellä vuoden 1917 lopussa. Oliko Trotski myös, vai oliko hän vain Leninin käskemänä tarjoamassa itsenäisyyden tunnustamista. 


JÄGERSKIÖLD - Historioitsija, Mannerheimin sukulainen

Niin oli siis päättynyt sota, jota suurin osa Suomen kansaa piti vapaussotana, mutta joka samalla oli traaginen kansalaissota. Toukokuun 4. päivänä Vaasan senaatti palasi pääkaupunkiin, josta senaattorit olivat lähteneet tammikuun lopussa. Sotatoimet olivat kestäneet kolme kuukautta.

Maan itsenäisyys oli ollut vuosikausien pyrkimys, tavoiteltu päämäärä. Järjestelmällinen venäläistämispolitiikka ja valtiollisen vapauden riisto olivat yhä laajemmalti tukahduttaneet suomalaisten lojaalisuuden, jota 1800-luvun viisaampien hallitsijoiden oli onnistunut ylläpitää. Halu nousta vastarintaan heräsi lopulta yleisesti. Jääkärit ja suojeluskuntalaiset olivat lähtöisin kansan kaikista kerroksista. Tälle laajalle perustalle rakentuivat vuoden 1917 heinäkuun 18. päivän valtalaki ja joulukuun 6. päivän itsenäisyysjulistus ja lopulta myös sotilaalliset toimenpiteet venäläisiä varuskuntia vastaan tammikuussa 1918.

Mutta syksyllä 1917 kansallinen rintama oli säröillyt. Venäjällä olivat radikaaliset sosialistit, bolsevikit, keväästä lähtien pyrkineet vallankumoustietä saattamaan voimaan proletariaatin diktatuurin. Maassa oli aluksi päässyt vakautumaan kokoonpanoltaan pääasiassa porvarillinen väliaikaishallitus, mutta kun Kerenskin hyökkäysyritys heinäkuussa ja niin ikään Kornilovin onneton kaappaushanke syyskuussa olivat epäonnistuneet, oli noiden äärimmäisyysainesten valta paisunut. 

Lokakuussa bolsevikit sitten lopullisesti ottivat vallan haltuunsa. Näihin tapahtumiin vastasi kaiku Suomesta. Nyt vasta sosialidemokraattinen puolue alkoi luopua suunnittelemasta kansallista rintamaa venäläisiä vastaan ja tähdätä omaan diktatuurihallintoon. Sosialidemokraatit erosivat suojeluskunnista. Perustettiin taas punakaarteja, kuten vuonna 1905, mutta niiden tarkoitus ei ollut puolustaa maata, vaan tulla luokkataistelun välineeksi.

Ja niin syntyi taistelu kansalaisten kesken: tällainen taistelu on aina pohjiaan myöten traaginen. Jokaisen, joka otti aktiivisesti osaa tapahtumiin, täytyi kysyä itseltään mitä taisteluun sisältyi, mihin hänen asennoitumisensa ja toimintansa perustui; ja nähin kysymyksiin oli pystyttävä vastaamaan. Monen oli silloin helppo vastata ja on vieläkin. Voihan niitä, jotka ryhtyivät aseelliseen kapinaan ja yhteistoimintaan venäläisten joukkojen kanssa, tuomita puhtaasti juridisin perustein. He olivat syyllistyneet rikolliseen toimintaan - petokseen, maankavallukseen - ja ansaitsivat siitä säädetyn rangaistuksen. 

Mutta tällöin ei oteta huomioon taustatekijöitä: vaikeita yhteiskunnallisia ongelmia, hätää, köyhyyttä, ilottomuutta ja katkeruutta, joihin työväenliike ja sosialismi pyrkivät tuomaan parannusta. Voidaan todeta, että vallankumouksen tie on turmiollinen ja yhteiskunnalla oli oikeus puolustaa itseään. Mutta voi käydä kohtalokkaaksi, ellei kylliksi oteta huomioon yhteiskunnallisia oloja, kun ruvetaan tuomitsemaan niin laajaa ja sisällykseltään sellaista kansannousua kuin punakapina oli, joskin sen tilapäisenä kannustimena suuressa määrin oli vieraalta taholta tullut vaikutus.

Oikeuden ja moraalin sääntöjen luomalla pohjalla oli kuitenkin helppo seistä: Mieli oli yksinkertainen, kaunis ja kevyt, kun sotatorvet soivat.

Adolf Hamiltonin kaltaisen sotilastyypin ei liioin ollut vaikea löytää vastausta. Muillekin oli yhtä selvää, että maan vapautta ja laillista yhteiskuntajärjestystä oli puolustettava, mutta kysymyksen muu arviointi ei ollut yhtä helppoa. Kansan kahtiajako oli heille hirvittävä kokemus. Kapina oli murskannut illuusion, horjuttanut heidän uskoaan kansaansa.

Akseli Gallen-Kallela koki sisällissodan rintamalla, mutta Mannerheimilla oli hänen varalleen muita tehtäviä ja hän kutsui Akselin päämajaan. Gallen-Kallelan kuoltua 1931 Mannerheim sanoi hänen arkkunsa ääressä: Gallen-Kallela suoritti vapausarmeijassa rivimiehen vaatimattoman ja kunniakkaan tehtävän. Suomen kohtalon hetkellä hän epäröimättä jätti siveltimensä astuakseen kivääri kädessä rinta rinnan poikansa kanssa riveihin Vilppulassa. Miehekkäänä kuin vain harva ja tulisieluisempana kuin kukaan muu hän omistautui taisteluun vapautemme puolesta ja sanoi monta kertaa, että se oli hänen elämänsä suurinta aikaa. Uusi maailma oli auennut hänelle ja siinä maailmassa elämän muut riennot ja huolet näyttivät vähäisiltä ja turhilta. Mutta vaikka hän näkikin sielunsa silmin sodan karun suuruuden, niin kuinka järkyttävänä hän kokikaan pettymyksen, kun tykkien jylinä ja konekiväärien rätinä tukahduttivat metsien uumenista Väinämöisen kanteleen ja Kalevalan kansan tuohitorvien viimeisetkin väräjävät sävelet. Mikä pettymys miehelle, joka oli niitä kuunnellut ja tajunnut selvemmin kuin kukaan muu. Mitä tuskaa hän tunsikaan huomatessaan pimennoista nousevan esiin Kullervon hahmon.

Jean Sibelius oli toinen suomalainen suurmies, joka piti kapinaa kuoleman uhkana: Punaiset mellastavat kuin villipedot. Sivistyneistö saa pelätä henkeään, hän kirjoitti päiväkirjaansa. Hän palveli taiteessaan isänmaallisia pyrkimyksiä.

Juhani Aho koki raskaasti sodan. Hänen kaltaiselle hiljaiselle miehelle sota aiheutti pysyvän depression. Suomalaiskansallisessa liikkeessä oli kaikuja valistusajan uskosta yksinkertaisen ihmisen hyvyyteen, suomalaisen talonpojan jalouteen ja siihen liittyi kaihomielisyyttä, joka oli Aholle luontaista. Luokkataistelun raakuus ja suvaitsemattomuus särkivät sellaisen mielenlaadun. Hänen uskonsa tulevaisuuteen oli sortunut.

Suomessa oli jo kauan totuttu siihen, että lakia oli sovellettava puolueettomasti. Sille perustalle olivat rakentuneet maan poliittiset katsomukset, oikeustaistelu ja vapaussodan valmistelu. Sallisiko hätätilanne summittaisen oikeudenkäytön, kompromisseja lain ankarassa sovelluksessa? Päätöstä ei totisesti ollut helppo tehdä.
Mannerheimin asenteesta on paljon kiistelty. Muistelmissaan hän sanoo: Ehdotin että vain ne, jotka olivat syyllistyneet törkeisiin rikoksiin, asetettaisiin oikeuden eteen, kun taas harhaanjohdettujen suuret joukot, nekin, jotka oli vangittu ase kädessä, vapautettaisiin. - Se oli kokeneen sotilaan luonnollinen tapa ratkaista asia kansainvälisten säädösten mukaisesti.
On väitetty, että Mannerheim ei tehnyt tällaista ehdotusta. Muistelmissa on jälkiviisautta, jolla hän tahtoo todistaa kaukokatseisuuttaan. Senaattori Onni Talas, jolla on suuri vastuu vuoden 1918 lainsäädännöstä, toteaa, että ainakaan oikeusministeriöön ei sellaista ehdotusta tehty.
Päin vastoin Mannerheim oli sodan alussa antamassaan julistuksessa uhannut, että kapinalliset maanpetturit tulisivat saamaan tuomionsa harmistuneiden talonpoikaisjoukkojen kädestä.
Paasivirta seuraa samaa ajatuksenkulkua, vaikka tuntuu kohtuuttomalta vedota sodan alussa annetun päiväkäskyn epämääräisiin sanoihin, kun käsitellään tilanteenarviointia, jonka Mannerheim suoritti huhti-toukokuussa 1918.
Kysymys vankien käsittelystä ei itse asiassa ollut ajankohtainen heti kapinan puhjettua. Päiväkäskyn sanamuoto oli agitaatiomielessä laadittu eikä varsin onnistunut. Tämä pätee myös muihin huomautuksiin, jotka koskevat lain määräämää rangaistusta kavalluksesta ja maanpetoksesta ja joiden johdosta Erik Palmstierna kauhuissaan kirjoitti päiväkirjaansa: Mannerheim tahtoo ampua kaikki punaiset. Kova kovaa vastaan, se on heidän tunnuksensa. Hirvittävää.

TROIKKA - Mannerheim murhayrityksen kohteena

Romaanissaan Troikka Jari Tervo kuvaa sisällissodan jälkeisiä tapahtumia Pietarissa ja sinne paenneiden punaisten ja vallankumouksen tehneiden bolsevikkien elämää. 

Eduskunnassa SDP:llä oli ollut yksinään enemmistö keväällä 1917. Puhemieheksi oli valittu SDP:n puheenjohtaja Kullervo Manner. Heinäkuussa 1917 eduskunta oli hyväksynyt valtalain. Venäjän väliaikainen hallitus Suomen konservatiivien pyynnöstä oli kuitenkin hajottanut eduskunnan. 

Mannerista oli tullut perustuslaillisen vastarinnan johtaja. Hän oli kieltäytynyt tunnustamasta hajotuskäskyä. Hän kutsui eduskunnan koolle. Venäläiset santarmit estivät sen. Myöhemmin syksyllä tuli uudet vaalit. SDP ei saanut enää enemmistöä.

Sosiaalidemokraatit olivat väittäneet Mannerin eduskuntaa edelleen ainoaksi lailliseksi. Alettiin suunnittelemaan vallankaappausta Mannerin johdolla. Manner oli kuitenkin suositellut Leninille Suomen itsenäisyyden tunnustamista.

Kun Suomen sisällissota alkoi 28.1.1918 kansanvaltuuskunnan eli punaisen hallituksen puheenjohtajaksi oli valittu Manner ja 10.4. Manner nimettiin punaisen Suomen johtajaksi ja punakaartin ylipäällikköksi diktaattorin valtuuksin.

Kun tappio tuli, Manner pakeni 25.4. muiden kansanvaltuutettujen kanssa Neuvosto-Venäjälle.

Pietarissa Eino Rahja oli ollut Leninin turvamies. Hän sai Leniniltä 1918 luvan perustaa Pietariin sotakoulun kasvattamaan komentajia Suomen vallankumousta varten. Lenin laittoi yhden ehdon. Rahjan pitää toimia koulun johtajana. Rahjasta tuli komissaari.

Rahjan kasvatus koulussa perustui vihaan. Te opiskelette vihaa. Te luette Venäjän historiaa, te luette vihan historiaa. Te ette piirrä karttoja, te piirrätte reittejä Neuvosto-Venäjän ja sen vihollisten välille. Te juotte vihaa, te syötte vihaa. Te viette Afrikan ja Aasian villeille vihan sivistystä. Ja kun teidän elämänne loppuu, teidän haudallanne kukkii ikiviha. 

Suomalaiset punaiset valmistelivat Mannerheimin murhaamista suojeluskunnan vuosijuhlassa Tampereella pääsiäisenä 1920. Mannerheimille kerrottiin saatu varoitus, mutta hän ei antanut sen vaikuttaa mitenkään. Tehtävään valikoitui onneksi punainen, joka ei ollut osallistunut koko sisällissodan aikana surmatöihin. Miehen piti ampua Mannerheim - tai itsensä. Hän päätyi tilanteessa mieluummin ampumaan itsensä, mutta Mannerheim kehotti häntä olemaan tekemättä itsemurhaa. Muut murharyhmän jäsenet pidätettiin junasta matkalla takaisin Pietariin. 

Tampere tulessa

Tampereen taisteluista on ilmestynyt useita kirjoja. Timo Malmin ja Ari Järvelän Tampere tulessa ilmestyi 2008, yhdeksänkymmentä vuotta sodan jälkeen. Kuulustelupöytäkirjat on kirjoitettu kirjaksi. Eräs punaisista vangituista oli sairaanhoitaja, joka kertoi mm: Me vangit marssimme Pispalasta kaupunkiin. Meillä oli neljä saattajaa. Tori oli täynnä sotavankeja. Tampereen teatterin kohdalla lähestyi valkoisen armeijan upseereita ratsain. Heidän vieressään oli valkoisia sotilaita vartioimassa ja marssimassa eteenpäin. Meidät pysäytettiin. 

Mannerheim ratsasti ensimmäisenä. Herrat olivat menossa juhlimaan. Havaitessaan meidän olevan vangittuja kolmas ratsukko veti piiskan ja sivalsi sillä äitiämme. Iskujälki oli punainen pahka.
Torilta jatkettiin peltimakasiinille. Siellä tapahtui paljon teloituksia ilman tutkimuksia ja kuulusteluja. Jos joku paikkakuntalainen tunsi ja tunnisti jonkun työväenliikkeestä, hänet ammuttiin. Toisia ruoskittiin.
Kun päästiin peltimakasiinille, vartija komensi, viekää ämmät venäläisten kasarmille.
Kolmantena päivänä kaikki komennettiin ulos. Rivistä poimittiin aina joka kymmenes. Ryhmä vietiin ulos ja ammuttiin. Meidät erotettiin pääryhmästä ja vietiin pienempään parakkiin. Sinne meidät jätettiin muutamaksi päiväksi. Paljon muitakin naiskaartilaisia oli tuotu kasarmille.
Meille sanottiin yhtäkkiä, nyt lähdetään. Ei meitä kuitenkaan viety ammuttavaksi, vaan naisten yleiseen parakkiin. Asuimme siellä huhtikuusta elokuuhun. Makuualustana ei ollut muuta kuin pelkät laudat, paljaat laudat. Jokainen teki pienen nyytin liinastaan päänsä alle. Naisten parakki oli sellaisessa paikassa, josta näimme ammuttavaksi viedyt joka päivä ja yö.

Ruotsalainen upseeri Nils Wickström muisteli, että tuhoista huolimatta kaduilla oli elämää. Asukkaat olivat ryömineet ulos kellareista ja piilopaikoistaan ja kulkivat ympäriinsä valkoinen nauha vasemmassa käsivarressa. Yleinen kiihtymys teki tavallisesta kansasta tuomareita ja pyöveleitä. Revolveri puhui, eikä kukaan välittänyt. Punaisen ampujaa pidettiin hyväntekijänä. Osat olivat vaihtuneet. Yhteislaukauksia kuului yhtä mittaa rautatieaseman luota. Olimme saaneet surullisia kokemuksia salamurhista, joita tehtiin öisin. Ruotsalainen prikaati menetti näin kolme miestä, yhden ampui nainen kahvilassa, toinen ammuttiin kellariluukusta ja kolmannen ampui kadulla nainen käsimuhvissa olleella pistoolilla.


WALLENIUS K M - Pohjoisessa länsi- ja itärajalla

Stettinistä tulin hiililaivalla ensin Tukholmaan helvetinkone matkalaukussa, joka kätkettiin Tukholmassa Kai Donnerin sängyn alle. Ostin kaksi uutta matkalaukkua, toiseen helvetinkone ja toiseen vaatetta. Tukholmasta sitten junalla Haaparantaan. Tullissa oli säpinää, Venäjältä tuli pakolaisia runsain joukoin. Tullissa näytin ensin vaatelaukkua ja sain siihen leiman.

Siirsin sen ihmismuurin taakse ja vaihdoin tavaroita laukuissa. Sitten menin toisen tullimiehen luo ja näytin toista laukkua. Sain siihenkn leiman ja pääsin Tornioon. Kuulin Tornion pormestari Ali Thornbergiltä, että sota oli syttynyt etelässä. Torniossa venäläiset olivat edelleen kasarmeissaan ja niitä oli jopa pari tuhatta. Punakaarti oli työväentalolla ja kaduilla vartioissa. Suojeluskuntalaiset olivat palokunnantalolla. Ajoimme hevoskyydillä palokunnantalolle tammikuun 30. päivänä 1918.
Ylitornion valtuuston pöytäkirjan mukaan yhtenä asiakohtana oli venäläisten sotilaiden poistaminen kunnasta ottaen huomioon rasittavat ja kalliit kulut niistä sekä niiden tekemät raharyöstöt yleisillä teillä rauhallisilta kulkijoilta, varkaudet, porojen ja lampaiden ampumiset ja yhden hevosen pidättämisen. Maaherralle osoitettiin pyyntö, että tämä ryhtyisi pikaisiin toimiin kunnan ja koko maan vaivana olevien venäläisten sotilaitten poistamiseksi mitä pikimmin.
Wallenius jatkaa: 5.2. klo 23.20 saavuimme hiihtäen Koivusta Karunkiin yli 70 km, hiihtäjät ja hevoset lopen väsyneinä. Seuraavana aamuna klo 6 lähdimme hiihtäen Liakkaan, se matka oli 7 km. Kaksi erillään kulkenutta joukkoa yhtyi siellä komentajana kapteeni Jacobson. Puolelta päivin lähdettiin kohti Torniota, matkaa 10 km. Saatiin tiedustelijoilta tieto, että ryssät ovat junavaunuissa. Pari päivää aikaisemmin Jacobsonin joukot olivat iskeneet Tervolaan ja sieltä olivat venäläiset saaneet kuulla, mitä tuleman pitää.
Jacobson antoi tehtävät neljälle ryhmälle, jotka lähestyivät rautatieasemaa eri suunnista. Menomatkalla yksi ryhmä kävi puhdistamassa kansanopiston. Jacobson eteni pitkin ratapihaa, edessään vaunujono. Silloin venäläiseltä puolelta ammuttiin yhteislaukaus. Jacobson nousi polvilleen tarkastaakseen tilannetta. Hänen viereltään kaatui Juvonen ja haavoittui kauppias Ramsu. Jocobson konttasi katsomaan jääkärikapteeni Juvosta. Kohta hän kehotti kiihdyttämään tulta ja nousi jo ylös, kun sai luodin päähän. Paikalle saapui kapteeni Mikko Kohonen, jolle kerrottiin päälliköiden kaatuneen, jolloin hän otti komennon ja komensi hyökkäämään huutaen: Pelkäättekö? Hyökätään pojat! Kaikki nousivat kuin yhtenä miehenä vaunuja päin. Vaunut puhdistettiin äkkiä ja koko aseman seudun vastus havaitsi taistelun turhaksi. Näin 250 valkoista vangitsi ja lähetti pari tuhatta venäläistä sotilasta Venäjälle tunnin taistelun jälkeen. Osa näistä pakeni Ruotsiin. Punakaartilaiset olivat antautuneet työväentalolla. Pellolainen jääkäriluutnantti Arvo Thauvónin, Jacobsonin serkku kuoli kuukautta myöhemmin Mouhussa.

Muurmanin radan varteen ja Vienan meren suunnalle oli siirtynyt runsaasti punakaartilaisia Suomesta ts. paenneet sisällissotaa.
Näistä taistelusta kertoo Wallenius mm. seuraavaa: 
6.3.1918 olin toimittanut Mannerheimille rajantakaisen tiedustelun tulokset. Niiden mukaan siellä valmistellaan hyökkäystä Sallan ja Kuusamon kautta päätavoitteena Tornio ja yhteyden katkaiseminen Ruotsiin. Olin ylipäällikölle laatinut ehdotuksen ja suunnitelman Pohjois-Vienan ja Petsamon valtaamiseksi päätavoitteena Kannanlahti.
Matkustin päämajaan Seinäjoelle esittämään suunnitelman suullisesti. Ylipäällikkö kenraali Ignatiuksen tukemana hyväksyi suunnitelman ja määräsi suullisesti minut toimeenpanijaksi sekä antoi käskyn 500 asevelvollisen Oulun, Pudasjärven, Taivalkosken ja Kuusamon kunnista käytettäviksi tehtävään vapaaehtoisten lisäksi.
Torjuttuamme punakaartin rajanylitykset Sallassa ja Kuusamossa ylitimme rajan ja yritimme turhaan kuusi tuntia valloittaa Soukelon kylää. Samaan aikaan Sallan pataljoona oli taistellut melkoisen ankarasti Tolvantojärven suunnalla Vienan erämaissa ilman koneaseita ja melkein harjoittamattomin miehin.
15.4.1918 jätin ylipäällikölle Mikkelissä päivätyn muistion. Siinä selostetaan siihen mennessä tapahtuneet sotatoimet ja pyydetään konetuliaseita. Kiinnitin ylipäällikön huomiota näihin seikkoihin: 1) Jos lopullinen Vienan-Karjalan, Kuolan ja Aunuksen valtaus ajetaan perille, on Saksan hallituksen ja armeijajohdon huomio viipymättä kiinnitettävä asiaan englantilaisten ja ranskalaisten mahdollisen toiminnan varalta. 2) Jos mainitut alueet aiotaan lopullisesti pitää, on riittävät voimat lähetettävä liikkeelle Sortavalasta. 
Valtasimme vähitellen Pohjois-Vienan kaikki kylät Kuusamosta ja Kuolajärveltä Näsöihin Muurmannin radalla.
Vihollinen koostui nyt englantilaisvenäläisistä joukoista vahvistettuna suomalaisilla punaisilla, päällikkönä everstin arvoisena Oskari Tokoi.
Ilmoitin Helsinkiin, että ellen saa kolmen viikon kuluessa aseita, ruokaa ja rahaa, marssitan joukkoni Suomeen. Vedin joukot Suomeen. Vasta sitten syntyi liikettä, hätä. Saksalaisten suunnitelmiin kuului jopa Pohjois-Venäjän miehitys, kapearaiteisten rautateiden rakentaminen Kannanlahteen ja Petsamoon. Rovanimelle oli saapunut mm. muulikolonnia sitä varten ja kenraali von der Golz sekä eversti von Redern. Golz tarkasti myöhään syksyllä kunniakomppanian Sallassa.
Annoin käskyn sillanpääaseman muodostamiseksi rajan taakse Oulankaan. 
12.8.1918 saavuimme vääpeli Sunin kanssa Paanajärven itäpäähän. Lähdin siitä Kuusamon kirkolle. Suni jäi siellä olevien kahden jalkaväkikomppanian ja konekiväärikomppania mukaan. Suni raportoi näin: Rajan takana oli tiedustelua tehnyt partiojohtajana Paavo Ahava, myöhemmin lentäjänä, jonka veli Iivo oli punakaartin johtomiehiä ja johti ensimmäisen punakaartin retkikunnan Ruvan kylään. Iivo oli idealisti, joka uskoi Karjalalle saatavaan itsenäisyyteen tai ainakin autonomiaan punaisen Venäjän avulla. Suni sanoi Iivoa hyväksi mieheksi, niinpä hänet myöhemmin teloitettiin raakamaisella tavalla etelämpänä Muurmannin radalla. Suni sai määräyksen miehittää Vartiokylä ja Oulanka. Mukaan piti ottaa 120 miestä ja 4 konekivääriä. Kysyttiin vapaaehtoisia. Määrättiin miehet, jotka kieltäytyivät, peruste: ei tarvitse ylittää rajaa. Valittiin 20 pahinta erilleen ja pantiin putkaan, joka oli sauna. Heille ilmoitettiin, että puoli tuntia aikaa ja sitten valitaan arvalla ammuttava. Kaikki lähtivät. Vartiolammen kylään lähetin tiedustelupartion, joka todennäköisesti ei käynyt kylässä, joten lähetin kersantti Kellinsalmen partion. Hänet tiesin taitavaksi menemään salaa minne vain. Suni kertoo Kellinsalmen kerran pyytäneen Petsamossa viiden päivän lomaa kotona Kuusamossa käyntiin. Hän sai olla kotona viisi päivää, matkoihin meni samanverran, hän hiihti 1.400 km edestakaisin. Se on täysin uskomaton suoritus, 280 km/päivä, ehkä hankikelillä. Vartiolammella oli englantilaisen kapteenin joukkio, joka ei antautunut taisteluun vaan kapteenin vihellyksestä pakenivat paikasta. Myöhemmin myös Oulanka Vienassa 25 km rajan takana miehitettiin niiden käytettäväksi, jotka halusivat Muurmannin radan valtausta. Taas oli muuan vähäinen vaihe arktisessa erämaasodassa kirjattu voitoksi, toteaa Wallenius Rajamme vartijat lehdissä 1966 ja 1986.


LÄSKIKAPINA 1922

Ali Alava Punaiset etappimiehet

Punakomentaja Eino Rahja oli tehnyt päätöksen ryöstöretkestä Kuolajärven kautta Suomeen. Otto Wille Kuusinen sai siitä tiedon Tukholmaan, missä asui. Kuusinen oli retkeä vastaan, järjetöntä touhua Rahjalta, joka sekoittaa SKP:n sotaisaan offensiiviin. Kuusislaiset päättivät antaa viimeisen varoituksen Rahjalle. Itse hän ei uskaltanut mennä Rahjan puheille. Yksistään Pohjois-Suomea ei kannattanut vallata jo huollonkaan takia. Ruotsista ei saataisi apua, koska siellä aikeet olivat paljastuneet.

Kuusinen päätti omine joukkoineen lähteä Kuolajärvelle ja sieltä edelleen Petroskoihin. Rahja piti harhauttaa, ettei se pääsisi iskemään matkalaisia. Maaliskuussa 1921 Kuusisen seurue saapui hevoskyydillä Rovaniemeltä Sallaan. Harhauttajat menivät Muurmanskin kautta. Miehet hiihtivät sen jälkeen Sallasta Vuosnaan 32 km, Kuusisen paita ei edes kastunut niin kuin muiden. Kuusislaiset yrittivät näin estää Rahjan ja Mannerin läskikapinan. Matkalaisia kuskattiin Vuosnasta hevoskyydillä Tuutikylään, josta oli latu rajan yli Ruvankylään. Matka jatkui nyt porokyydillä Uhtuan kautta Petroskoihin. Kuusislaiset eivät kyenneet estämään Eino Rahjaa toteuttamasta Läskikapinaa. Nämä kaksi erilinjalaista eivät ilmeisesti tavanneet Petroskoissa. Kuusinen pelkäsi Rahjaa, joka teki attentaatin aiemmin Kuusislaisia vastaan.

Jarl Sundqvist Läskikapina

Sisällissodan päättymisen 1918 keväällä jälkeen olot olivat ymmärrettävästi vielä pitkään levottomat. Englantilaiset alkoivat valmistella poistumista Muurmanskista syyskuussa 1919. Samaan aikaan saapui Venäjältä komennettu punaupseeri Jahvetti Moilanen eli Janne Myyryläinen Sallaan. Moilanen oli kotoisin Suomussalmelta, mutta oli tullut pidätetyksi Kajaanin punakaartilaisena ehkä jopa Urho Kekkosenkin ansiosta. Hän onnistui kuitenkin pakenemaan vankileiriltä Itä-Karjalaan. Heimosotien aikana hän osoittautui kyvykkääksi johtajaksi ja rohkeaksi taistelijaksi bolsevikkien riveissä. Siksi hänet lähetettiin Pietariin koulutettavaksi punaupseeriksi. Ehkä komissaari Rahjan kouluttamia.

Moilanen kutsui aateveljiä rajan tuntumassa olleeseen Sukulan taloon 1921. Hän kertoi seuraavana vuonna alkavasta punakapinasta, joka aloitettaisiin tällä kertaa pohjoisesta. Kyliin piti perustaa punakaarteja, aseet tulisivat Venäjältä. Moilanen järjesti etapin Ala-Kurttiin ennen menoaan rajan toiselle puolelle. Sallasta aateveljet hoitivat punaisten etappireittiä Kemijärven ja Rovaniemen kautta Kemiin sekä Tornioon ja edelleen Ruotsiin.

Neuvostoliiton puolelle paenneet punaiset suunnittelivat kostoretkeä jopa vallankumouksen nimellä Suomeen. Se olisi kosto valkoisten hyökkäyksille rajan yli Neuvosto-Karjalan puolelle. Suunnittelijat elättelivät toiveita punaisten uudelle nousulle Suomessa ja Neuvostoliiton tukevan näitä pyrkimyksiä. Suomeen oli kuljetettu salaa aseita rajan takaa Kutsa- ja Tuntsajokia pitkin kesästä lähtien Alakurttiin ja Vuorikylään. Sallassa kommunismilla oli vankat tukijoukot.
Helmikuun 2. päivänä 1922 pakkasta oli -43 C. Värriön savotan Saparosokan tukkikämpän edessä oli aseistautuneita miehiä. Pohjolan Punaiseksi Sissipataljoonaksi itseään kutsunut joukkio julisti ”sodan kapitalisteja vastaan alkaneeksi”. Pataljoonan päälliköksi ilmoittautui Jahvetti Moilanen. Ukkoherrana toiminut Eemeli Körkkö alaisineen antautui. Osa tukkijätkistä siirtyi Sissipataljoonan riveihin. Moilanen nousi nuotion vieressä olevan amerikanläskilaatikon päälle. Näin sai kapina nimensä. Moilanen puhui: ”Toverit! Lapin urhoolliset jätkät! Pohjolan elinkautiset! Työmiehet ja talonpojat! Tiedossamme on, että valkoisen Suomen hallitus on suunnannut salakavalan selkäänpuukotuksen Neuvostoliiton työtätekeviä vastaan. Lahtarit ovat lähettäneet joukkoja rajan yli Karjalaan. Kehotamme kaikkia luokkatietoisia yhtymään kommunistisen puolueen johdolla toimivaan Sissipataljoonaamme käymään taistelua kapitalismia vastaan.”
Savotan muona ja omaisuus läskejä myöten takavarikoitiin pataljoonan toimesta. Värriön savotalta lähti 300 hevosen vetämä kuormasto viisi sataa miestä mukanaan hajaantuen muille savotoille ja kylille ryöstötarkoituksessa matkalla Neuvosto-Karjalaan. Pataljoona valtasi myös rajavartiostojen pääpaikat ja kenttävartiot ja vangitsi sotilaita ja upseereja ilman vastarintaa. Ryöstön kohteeksi joutuivat myös Värriöön matkalla olleet tukkijätkien palkkarahat.
Moilanen käskytti joukkoja ennen rajan ylitystä: ”Tavoitteenamme on Kanasen kylä ja siellä oleva sotilasharjoitusleiri, jossa annetaan taistelukoulutusta. Sen jälkeen hyökkäämme takaisin ja valtaamme koko Pohjois-Suomen.” Rajaa ylittämässä oli enää 200 miestä, suurin osa porukasta oli liuennut matkan varrella.
Rajavartioston esikunta Rovaniemellä oli saanut kolme hälytystä siviileiltä. Niihin ei suhtauduttu vakavasti, koska omat rajavartijat eivät olleet tehneet minkäänlaista ilmoitusta. Pataljoona pääsi näin rajan taakse. Helmikuussa tapahtunut ja vain ryöstöretkeksi jäänyt tapahtuma johti valtioiden välisiin neuvotteluihin ja sopimukseen, joka tehtiin kesäkuun 1. päivänä 1922 Suomen ja Neuvostoliiton kesken, se on nimeltään rajarauhasopimus. Siinä päätettiin tehdä rajan molemmille puolille rajavyöhyke. Liikkuminen ja oleskelu alueella oli luvan varaista.
Puute, työttömyys ja eripuraisuus vallitsivat. Nurjamielisyys hävinneiden keskuudessa oli suuri. Itärajan takana taas oli tapahtunut kansannousu. Vienankarjalaiset taistelivat vapaudestaan suomalaisten vapaaehtoisten tukemina. Läskikapinalla ei ollut mitään tekemistä Neuvostoliiton kanssa. Naapurista oli tullut suomalaisia kommunistijohtajia, jotka olivat aseistaneet Värriön työmaan jätkät ja ryöstäneet koko savotan. Metsäpäällikkö Jarl Sundquist on kirjoittanut kirjan Läskikapinasta asiakirjojen, haastattelujen, omien muistiinpanojen ja kokemusten pohjalta.


MATTI LACKMAN

  
LÄSKIKAPINAJOHTAJA

    Neuvostoliittoon paennut punakaartilainen 
    Jahvetti Moilanen alias Frans Johan (Janne) Myyryläinen

Lackmanin tutkimuksen mukaan Jahvetti Moilanen syntyi Frans Johan (Janne) Myyryläisenä 1881 Viipurissa. Ankeasta lapsuudestaan huolimatta hän kävi viisiluokkaisen kansakoulun ja kaksivuotisen käsityökoulun. Parikymppisenä hän oli töissä ensin Helsingissä ja sitten Loviisassa raskaan teollisuuden palveluksessa vuoden päivät. Seuraavat pari vuotta kuluivat Muolaallla, Valkjärvellä, Sotkamossa ja Kemissä metsä- ja uittotöissä. 1905 suurlakon aikana Myyryläinen liittyi Kemissä työväenliikkeeseen ja punakaartiin. Hänestä tuli kiivas sosialidemokraatti. Kemistä hän siirtyi jo lakkoa seuraavana vuonna Kalajoelle ja Raaheen asettuen lopulta Kainuuseen perustaen perheen 29-vuotiaana 1910 ja saaden kolme poikaa. Työpaikka oli nyt Kainuun Osuusliike. Liikkeen matkatarkastajana hän oppi tuntemaan ihmisiä ja politiikkaa.

Sitten tuli Venäjän vallankumous maaliskuussa 1917. Kajaanissa 22.3. työväki järjesti mielenosoituskulkueen ja kokouksen, johon osallistui 1.500 ihmistä. Toinen kulkue ja juhla jo 30.3. Perustettiin kansalaiskomiteoita, joissa Myyryläinenkin oli merittävästi mukana, jopa keskeisesti. Hän perusti vallankumouksen kansalaiskomitean Kajaaniin. Seuraavaksi Myyryläinen järjesti kansalaiskokouksen Suomussalmen kirkolla 7.4. Mielenosoituskulkue kulki Osuusliikkeestä kirkolle. Kokousta johti Myyryläinen, joka hillitsi pahimpia vaatimuksia, jotka kohdistuivat mm virkamiehien erottamisiin.

Samoihin aikoihin toimi suojelukunta aktiivisesti, mukana 16-vuotias Urho Kekkonen.

Myyryläinen joutui valtakunnan politiikkaan, kesäkuun sosialidemokraattien puoluekokoukseen edustajaksi. Hän oli syksyllä ehdokkaana eduskuntaan ja pääsi varalle. SDP kärsi vaalitappion.

Suojeluskuntien perustamiset lisäsivät myös punakaartien perustamista. Kainuussa punakaartit perustettiin jokaiseen kuntaan.

Marraskuussa oli suurlakko, mikä kärjisti tilannetta. 25.11. SDP:n puoluekokouksessa  Kainuusta olivat mukana punakaartin päällikkö Kalle Niemi ja kunnallistoimikunnan jäsen Myyryläinen. Kokouksessa oli kolme suuntaa: radikaalit, hoipertelijat ja parlamentaarikot. Myyryläinen edusti radikaaleja. Maltillisesta miehestä oli kehittynyt bolsevikki. Yhteistyö sujui toisen bolsevikin Jukka Rahjan kanssa, aseita alettiin järjestämään punakaarteille.

Myyryläinen järjesti kansalaiskokouksen Suomussalmen kirkolla 7.4. Mielenosoituskulkue kulki Osuusliikkeestä kirkolle. Kokousta johti Myyryläinen, joka hillitsi pahimpia vaatimuksia, jotka kohdistuivat mm virkamiehien erottamisiin.

Samoihin aikoihin toimi suojelukunta aktiivisesti, mukana 16-vuotias Urho Kekkonen.

Myyryläinen joutui valtakunnan politiikkaan, kesäkuun sosialidemokraattien puoluekokoukseen edustajaksi. Hän oli syksyllä ehdokkaana eduskuntaan ja pääsi varalle. SDP kärsi vaalitappion.

Suojeluskuntien perustamiset lisäsivät myös punakaartien perustamista. Kainuussa punakaartit perustettiin jokaiseen kuntaan.

Myyryläinen osallistui Kuopion ja Kainuun punakaartien edustajakokoukseen tammikuun lopulla 1918. Sillä välin punakaartipäällikkö Kalle Niemi oli tehnyt rauhansopimuksen suojeluskunnan kanssa vihollisuuksien lopettamiseksi. Punakaartilaisilta alettiin keräämään aseita, joita eivät kuitenkaan saaneet. Sen seurauksena alettiin pidättämään punakaartin johtomiehiä. Myyryläinekin vangittiin. Joiltakin punaisilta löydettiin aseita ja heidät tuomittiin kuolemaan Mannerheimin 25.2.1918 määräyksen mukaan. Myyryläinen todisti muutaman vankitoverinsa ampumisen 20.4. Myyryläinen siirrettiin 15.5. Kuopion vankileirille lailliselle hallitukselle vaarallisena. Valtiorikosylioikeus tuomitsi Myyryläisen 9.8.1918 kahdeksaksi vuodeksi kuritushuoneeseen. Syyskuun alussa hän joutui Hennalaan, josta hän karkasi 1.10.

Antti Arponen nimisenä hän pyrki Vaasan kautta Ruotsiin, mutta poliisi pidätti karkulaiset Vaasassa ja lähdettiin toimittamaan 11.10. Lahteen. Matkalla hän hyppäsi junasta, kulki Helsinkiin ja piileskeli siellä loppuvuoden.

1.1.1919 Myyryläinen matkusti Viipurin kautta Nurmekseen töihin Viipurin Sahalle. Kesällä 1920 hän siirtyi Kajaaniin perheensä luokse muutamaksi päiväksi. Venäjälle hän kertoo tulleensa 7.6.1920. Sitten hän kävi Kannaksen kautta Suomessa ja palasi alkusyksystä 1920 Pietariin, missä oli ollut Kuusisen attentaatti 31.8. Pahaan aikaan tulleena häntä myöhemmin syytettiin attentaatin suorittaneisiin. Myyryläinen viipyi Pietarissa maaliskuuhun 1921 asti.

28.11.1921 sota-asiainkomissaari määräsi valkokarjalaiset bandiitit tuhottaviksi, mm suomalaiset punaiset lähetettiin venäläisten avuksi. Näiden taistelujen kanssa samaan aikaan suunniteltiin suomalaisten punaupseerien retkeä Suomeen. Alettiin suunnitella Kuolajärven Läskikapinaa, joka toteutettiin helmikuussa 1922.

Läskikapinan jälkeen Myyryläinen pääsi joukkoineen siirtymään Uhtualle, josta suomalaiset olivat paenneet. Matka hevosilla ja hiihtäen kesti lähes puolitoista kuukautta ollen perillä 13.5. Uhtualta paenneet suomalaiset olivat polttaneet kaikki talot, joten ensi töikseen muuttajien piti rakentaa suojia ihmisille. Joitakin karjalaisia palasi vielä Suomesta takaisinkin Uhtualle.

Myyryläinen, nyt Matero-nimisenä meni naimisuiin 1923 Kuusamosta tulleen Hilja Alatalon kanssa. Vanha vaimokin siirtyi Karjalaan. Myyryläinen/Matero nousi Uhtuan kyläyhteisön johtohahmoksi. Vaikeudet alkoivat 1930-luvulla ja puoluepuhdistukseen hän joutui 1934. Alkoivat vainot nationalisteja ja oikeisto-opportunisteja vastaan ja Myyryläinen komennettiin 1936 Petroskoihin. Hän uskoi vielä 1937 alussa selviävänsä vainoista. Syyskuussa hänen erottamista puolueesta vaadittiin, perusteluina edellä mainitut yleiset syyt ja lisäksi venäjän kielen oppimisen haluttomuus. Hän ei osannut kieltä juuri lainkaan. Myyryläisen vaimo oli opiskelemassa Petroskoissa, yhdessä he pääsivät vielä muuttamaan helmikuussa 1938 Uhtualle. Ratkaisevaksi hänen kohtalolleen saattoi tulla Kuusisen klubin attentaatti, johon hänet yhdistettiin. Hän kävi pitkän puolustustaistelun, mutta mikään ei auttanut, hänet vangittiin 5.4.1938, tietysti yöllä niin kuin tapana oli. Hänet tuomittiin jo 14.4. 1938 syyllisenä ammuttavaksi, mikä tapahtui myös melko nopeasti 8.5.1938. Myyryläisen tuomio oli tekaistu oikeusmurha ottaen huomioon hänet ansiot kommunismille Suomessa ja Karjalassa. Myöhemmin Nikita Hrutshevin aikan 1957 tapahtui kunnianpalautus.

Tohtori Matti Lackman toteaa 1993 Myyryläisen elämäkerrassa ironiseksi sen, että Myyryläinen selvisi 1918 nipin napin välttää kuolemantuomion Suomessa, mutta ei Neuvostoliitossa 20 vuotta myöhemmin. Suomessa hän taisteli yhteiskuntajärjestystä vastaan ja sai ymmärrettävistä syistä tuomion, mutta Neuvostoliitossa hän taisteli yhteiskuntajärjestelmän puolesta ja sai kuolemantuomion.

MATTI LACKMAN
SUOMEN VAI SAKSAN PUOLESTA

Sota-aikana kieltäytymisiin suhtauduttiin vaihtelevasti. Ilmeni muutamia kymmeniä tapauksia, joissa kutsunnasta pois jäänyt tai rintamalle lähdöstä kieltäytynyt teloitettiin. Niihin tapauksiin, jolloin rintamajoukoissa ilmeni niskurointia, jääkärit tarttuivat ankarin ottein. Jääkäriluutnantti Bertel Paulig kertoo, miten Kainuun Sissirykmentin eräässä komppaniassa, johon kuului lähinnä työläisiä, ilmeni kapinointia lähdettäessä 25.3.1918 kohti Kuopiota. Koko komppania riisuttiin aseista ja pahimmat rettelöijät pantiin tilille. Sotaoikeus tuomitsi kolme miestä ammuttavaksi. Miehet teloitettiin saman tien. Tilanne ei ollut loppujen lopuksi kovin vaarallinen, vaikka punaiset harjoittivat agitaatiotaan.

Jääkäreiden suunnaton viha ja kostonhalu näkyivät erityisesti muutamissa tapauksissa. Sen lisäksi, että he olivat itse sodankäynnissä ankaria, he olivat sitä myös muutamissa puhdistuksissa, jotka kohdistuivat ryssiin ja heidän kätyreihinsä. Puhdistuksiin ja niihin rinnastettaviin tapauksiin liittyi usein voiton juhlintaa, juominkeja ja niiden jälkeen oikeuden ottaminen omiin käsiin.
Vaasalaisen etsiväpoliisin Vihtori Vainion tapaus kuului edellä mainittuihin. Hän oli yhdessä muiden viranomaisten kanssa pidättänyt vuoden 1916 lokakuussa Aarne Sihvon (vuodesta 1946 puolustusvoimain komentaja), Ilmari Relanderin ja Juho Heiskasen Jyväskylässä, kuulustellut heidät ja saattanut sitten Spalernajan tielle (Pietariin vankilaan). Luonnollisesti mainitut jääkärit pitivät Vainiota pahimmanlaatuisena ryssän kätyrinä, vaikka hän oli toiminut aivan lain mukaisesti ja ymmärrettävällä tavalla. Hän oli pidättänyt Suomen vuoden 1889 rikoslain perusteella sotilaalliseen maanpetokseen syyllistyneet, jotka toimivat Saksan laskuun, ja saattanut heidät leivättömän pöydän ääreen.
Vainio oli ilmeisen taitava poliisi, joka oli tehnyt tunnollisesti työtään. Epäonneksi se järjestelmä, jota hän oli palvellut ja yrittänyt pitää pystyssä, kaatui. Valtaan nousivat kumoukselliset voimat. Kun Venäjän vallankumous tapahtui, Vainio menetti ensin asemansa. Hänet pidätettiin kuitenkin vasta vuonna 1918, jolloin aiemmista maanpettureista oli tullut jo hyväksyttyjä. Vainio oli Vaasan poliisiputkassa tutkintavankeudessa, kun jääkärit palasivat kotimaahan. Pian sen jälkeen häntä alettiin kuljettaa kuulusteluissa. Kohta hän yksinkertaisesti katosi eräänä yönä. Pikatuomio pantiin täytäntöön ilman oikeudenkäyntiä. Vaasan poliisilaitoksessa palvellut Viljo Kotkanen oli kuullut myöhemmin kaupungin uudelta poliisimestarilta, että Vainio, joka oli ollut venäläismielisen komisario S. Solan oikea käsi jääkärimetsästyksessä, oli tuomittu kuolemaan ja teloitettu meren jäällä. Kotkanen vihjaisee siihen, että jääkärit olivat olleet asialla.
"Uskoin, etten enää koskaan näkisi Vainiota, mutta keväällä meren auettua laineet alkoivat kuljettaa ammuttuja vainajia Vaskiluodon rantaan ja meidän tehtävämme oli laittaa ne rannassa puulaatikoihin ja viedä sitten hautausmaalle ja haudata iltamyöhäisellä. Niin tuli kerran Vihtori Vainiokin. Kasvot olivat pöhöttyneet ja silmät poissa, mutta tunsimme hänet vaatteista ja jalkineista. Hänellä oli melkein uudet oululaiset ruskeat nahkasaappaat jalassaan kuten eläessäänkin."
Kun Tampere vallattiin huhtikuun alkupäivinä, otteet olivat luonnollisesti vieläkin kovempia. Kostomentaliteetti leimasi selvästi toimintaa. Kun erääseen lastentarhaan majoittuneita punaisia antautui, joista osa kavalsi johtajansa, torniolainen jääkärivänrikki Einar Hackzell ampui heidät. Kun hän yritti sen jälkeen saada palokunnantalolle linnoittautuneita antautumaan, muutamat punikkinaiset varoittivat petoksesta. Lopulta Hackzell pääsi kuitenkin päämääräänsä. Kun ratsain liikkunut jääkärivänrikki haavottui tässä vaiheessa lievästi selkäänsä, hän antoi vahingon kiertää. Liioitellen ja kerskaillen hän väitti myöhemmin, että lähes 1.000 vangista suurin osa sai heti tuomionsa.

EINO LEINON KOOTUT TEOKSET

LEINO - 40-vuotias 6.7.1918, asui kapinakevään Helsingissä

Eino Leino varoitti jo marraskuussa 1917, että maa oli kansalaissodan kynnyksellä. Hän arvosteli raivokkaasti sosialisteja ajamasta asiaansa kansalaisverellä ja vieraan valloittajan pistimillä. 
Sisällissota oli katkera kokemus Leinolle. Hän oli ollut suvaitsevaisuuden esitaistelijoita. Hän arvosti työväenliikettä. Hän asui keskellä punaisten hallitsemaa Helsinkiä kevään 1918 ja kirjoitti kokemuksistaan romaanissa Helsingin valloitus. Leino ajoi yleistä armahdusta vankiloiden punaisille rivimiehille ja -naisille.
Sosialidemokraattisessa Työn valta lehdessä huhtikuussa 1918 Leinolla oli artikkelisarja. Siinä hän sivistyneeseen köyhälistöön kuuluvana ja puolueettomana kirjailijana vetosi rauhan ja ymmärryksen puolesta. Sosialidemokratialla ei Suomessa olisi enää tulevaisuutta, ellei se kykene sisäistämään laillisuuden, kansanvallan ja kansalaisvapauden ikuisia ihanteita, Leino kirjoitti.
Sisällissodasta Leino kertoi Punainen sankari romaanissa 1919, päähenkilö on sosialistituomari, ja runossa Vanha pappi 1921, kuvaus pappilayhteisöstä, joka joutuu punaisten piinaamaksi.

Punainen sankari on Leinon mukaan murroskauden kertomus. Sen taustalla lienee todellinen tapaus. Torpanpoika pääsee pappilan avulla opintielle, opiskelee myös Moskovassa ja lukee Suomessa tuomariksi. Vallankumoukseen hän osallistuu pikkukaupungin miliisipäällikkönä. Punaisten hirmutekojen ja pidätysten jälkeen hän määrää pidätetyt kansalaiset vapautettaviksi. Lopuksi punakaartilaisjoukko vangitsee miliisipäällikön ja viikon tutkinnan jälkeen hänet viedään omien toimesta metsikköön vankilan taakse ja ammutaan yhteislaukauksella.


Eino Leinon Vanhaa pappia: (1921)

Yhdet tuumi: "Näinpä taiston tietä
yhtyy idän ynnä lännen kansat,
kaikki kantain ihmiskuntaan uuteen
tuhatvuotten työn ja vaivan heelmät,
tullen tuttaviksi toisillensa,
vaikka taiston, vaikka vainon teitä;
varmaan kaikki tiet vihdoin rauhaan,
kansain veljeyteen ja kansainliittoon."

Toiset tuumi: "Kansat kahlehditut
tästä vapautensa vallan saavat,
täyttyy tähkät vuosisatain oraan,
tahdot kyntäjien, kylväjien,
jotka milloin peltojensa poviin
piirsi kirjat vankat vapauskaipuun,
milloin kirjoitti sen miekanterin
ajantietoon tappotantereella.

Tuumi kolmannet: "Ei kolkommaksi
voinut enää aineen aika tulla
kuin tuo vuosisata höyryn, sähkön,
suurten keksintöjen, keinottelun,
kausi kaupan, hyödyn, siirtomaiden,
kullan, nälän kirotun, jääkausi
järjen sydämettömän, mi syösköön
sodan, sorron, riiston riettauteensa!"

Mutta neljännet ne neuvoi: "Siinä
juuri tarkoitus on taiston tämän, 
että yhteiskuntaluokat yhtyy,
rikkaat köyhtyy, köyhät rikastuvat,
että oikeus, työ maanpiirin perii,
nousee voittoon köyhälistön voima,
kumoo pääoman ja kullan viekkaan
ihmisyyden internatsionale."

Vanhassa papissa on säkeitä 116.

SISÄLLISSODASTA LAPISSA JA PERÄPOHJOLASSA
( Matti Enbuske)